Rakkautta huoraamassa

Miten jouduin taas tähän maailmaan,

jossa ihmiset ympärillä puhuu murheistaan,

vaalealla iholla, veitsellä veren tahrojaan,

laskee tyttö yksin punaiseen vajotessaan.

Päädyin taas kadulle "rakkautta" huoraamaan,

eikä kukaa ystävistä ole edes huolissaan,

kun kuljen jälleen yksinäisyyteen kuolemaan,

ja seurasta toisille vain maksamaan.

Menetin kauan sitten arvostuksen jumalaan,

eihän pahaa näin paljon voi päästä tapahtumaan,

ja silti hylättynä itkee vain muille sielujaan,

tuntemattomille avaamassa vaatteitaan.

Enkä saa itseäni enää kehoani arvostamaan,

tai mielelle syytä elää omia polkujaan,

vaan jumittuneena valheet sanoissaan,

ilmaisena roikkuu unelmissaan,

odottaen ottajaa.

Eilen illalla kaikki oli hetken ajan taas hyvin, tai niin hyvin kuin masentuneella ihmisellä voi olla. Tuli riehuttua, tehtyä kaikkea tyhmää ja lapsellista, mutten jaksa välittää kun unohdin siksi kaiken muun. Kunnes tein typerän virheen josta kidutan itseäni vieläkin. Ne neljä kirjainta, jotka saavat edelleen miun sydämeni sekaisin, tuli päästettyä ilmoille ja kaikki pysähtyi muutamaksi sekunniksi. Oli hiljaista, ihmiset katsoivat miuhun, mie katsoin lattiaan ja unohdin mitä hengittäminen tarkoittaa. Ja sitten romahdin. Henkisesti vain, en ole vielä tarpeaksi vahva romahtamaan muiden edessä.. Sen jälkeen mikään ei mennyt enää hyvin.

Tajusin eilen illalla myös aika surullisen ja huolestuttavan asian, kun ystäväni kysyi miten voin. Ei ollut ensimmäinen kerta edes sinä päivänä, kun joku tuota miulta kysyi ja olin jo automaattisesti vastaamassa, että ihan hyvää. Sitten mie tajusin että miksi helvetissä olen sanomassa niin, kun en voi hyvin. Heti perään aloin miettimään, että milloin viimeksi oikeasti olen vastannut täällä oleville ystävilleni, etten voi hyvin. Ehkä ala-asteella? Miksen voi vaan sanoa niitä kahta tyhmää sanaa, että aika huonosti. Eilen mie sanoin ne ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Alan huolestua itsekkin miten huonosti voin, koska vaikka masentuneita ajatuksia on aina ollut miun päässäni, on miulla nyt asiat paljon huonommin. Mie en osaa puhua ihmisille valehtelematta, vaikkei ole edes mitään syytä siihen. En kunnioita itseäni yhtään, vihaan kehoani, en välitä mitä sille tapahtuu ja silti itken jokaisesta muutoksesta. En elä itseni takia.

Viimeisestä olen erityisen huolestunut, koska rehellisesti sanottuna herään joka aamu vain sen takia, etten voi tehdä sitä miun läheisille. Miun pitäisi nousta aamuisin koska haluan elää, että haluan nähdä mitä päivä tuo tullessaan, että haluan kokea elämää. Mutten halua.

Ehkä joskus, mutta nyt kaikki näyttää liian kaukaiselta.