Someday, somewhere I will find you 2#

Minä unelmoin jo sinusta,

jolla ei ole vielä kasvoja,

mutta silti niin paljon rakkautta,

olen sinulle sydämessäni varannut.

Enkä välitä välimatkasta,

joka ei meitä koskaan erota,

vaan tiedän että minä riitän

sinulla juuri tällaisena.

Eikä minun tarvitse yrittää,

olla yhtään itseäni enempää,

vaan rakastat minua

yhtä paljon kuin minä sinua.

Vieden mieleni ja sydämeni,

antaen takaisin vain omasi

ja se riittää meille

kummallekkin aivan hyvin.

Ja ehkä jonain päivänä,

saa taas nimettömäni häikäistä,

tietäen ettet lähde minnekkään

vaan jäät tänne elämään.

Olen joskus eron jälkeen kirjoittanut noin. Yritän kovasti päättää ajattelenko enää tuolla tavalla, että etsin koko sydämelläni sitä oikeaa ja uskon että löydän hänet vielä joskus - vai rehellisesti sanottuna ajattelen rakkauden olevan vain paskaa. Koska tavallaan mie kaipaan niin kovin ihmistä jolle voisin puhua yömyöhään ja lähettää kesken koulupäivän söpöjä tekstareita, sekä saada niitä tietenkin takaisin, mutta en mie vaan usko siihen enää. En usko rakkauteen, en iänkaikkiseen onneen jonkun kanssa tai edes onnellisiin loppuihin. Kaipa mie haluaisin uskoa mutten vaan usko. 

Olen kovin hämmentynyt, peloissani ja ennen kaikkia sekaisin päässäni vallitsevasta tunnekuohusta. Se ei ole samanlaista "voi ei, rakastan häntä niin mutta hän on jonkun muun kanssa" -ajatusta, vaan enemmin vihaa ylipäätään kaikkeen ja kaikkiin, vaikka toisaalta ei keneenkään. En ole ennen ymmärtänyt miksi jotkut puhuvat siitä, miten viha on heikkoutta mutta ymmärrän sen nyt. Mie en vaan halua olla heikko, tai ylipäätään edes vihata normaalia enempää. Tai sitten tämäkin on taas ihan normaalia ja luulen vaan olevani outo. Joo



Juttelin eilen kahden ihmisen kanssa, netissä siis, joka on miulle aika paljon ja kummatkin saivat miut hetkeksi paljon paremmalle tuulelle. Ja vaikka tietenkin rupesin itkemään toisen sanoista koska ne olivat jotenkin "liian hyviä miulle", niin samalla tulin hirveän onnelliseksi niistä. Tulen oikeastaan nykyään helpostikkin onnelliseksi, mutta harva jaksaa vain yrittää ja se on vähän harmi. Sekin on harmi etten mie tule Niin onnelliseksi, jos joudun itse mennä juttelemaan kuin jos joku tulisi miun luokse. 

Tästä tuleekin "vaihteeksi" tällainen pitkä postaus, mutten mahda sille mitään kuinka paljon miun päässäni liikkuu sotkua ja kuinka haluan vaan purkaa sen kaiken johonkin. Yrittäkää siis kestää (: Niin, se toinen ihminen eiliseltä, oli yksi aika uusi tuttavuus mutta tosi mukava ja ihana ihminen. Jotenkin siinä kävi sitten niin, että jossain kohti tajusin tämän flirttailevan miulle ja hätäännyin ihan hemmetisti. Toisaalta oli hieno tunne tietää, että joku voisi vielä pitää miusta, mutta toisaalta en tosiaan haluaisi koskaan enää sanoa ei kellekkään. Tiedän liiankin hyvin miltä se voi tuntua siitä toisesta.. Niimpä ajatukset sekosi uudestaan ja selitin jonkun hätäisen lähtösyyn ja vain lähdin. Olipa töykeää mutten osannut tehdä muutakaan. Kuka oikeasti pelkää flirttailua, säälittävää. En enää tiedä mitä tehdä, lopullinen hermoromahduskin häämöttää lähiaikoina. En halua sen tulevan.




Minulla olisi niin paljon annettavaa, jos joku antaisi vain mahdollisuuden.
Onko se liikaa pyydetty?

Maailman pienin ydinpommi

Miun mielessä käydään sotaa, jossa ei taistella rakkautta saadakseen,

tai onnen iänkaikkisen, vaan ainoastaan yksi hyvin typerä ihminen.

Miun päässä käydään sotaa, joka ei koske globaalisti koko maailmaa,

vaan yhtä typerää sanaa, jossa on viisi kirjainta tai yksitoista jos halutaan.

Ja vaikka miun ajatuksissa käydään ehdottomasti sota turhin ja naurettavin,

on se silti sadalla kerrottuna stressaavin, ydinpommi maailman pienin.

WQWlgjhlolsld. Vittu mitä paskaa..

Viimeiset

Aina silloin Kun enkelit katsovat muualle,

minä tanssin itsekseni Minuuttivalssin,

vaikken tiedä pystyykö Rakkaus antamaan siipiä,

kun ne Viimeiset silloin mukanasi kadotin.

Ja niin Sinä päivänä elämäni sai uuden tehtävän,

H.L. Menckenin mukaan kirjaan kirjoitettuna,

"Rakkaus on kuin sotaa, helppo aloittaa 

mutta erittäin vaikea lopettaa" mieleeni poltettuna.

Eikä kaikki kadonnut kuin Maailman ihanin tyttö,

vaan lukittautui sydämeeni Baby Janen tavoin, 

ja kuinka ainoastaan Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen,

sekä joskus A.A. Milne ovat ystäviäni illoin.

Miun olisi paljon helpompaa kirjoittaa tänne, mitä kaikkea surullista tai muuten vaan huonoa on tälläkin viikolla tapahtunut, mutta yritän saada tästä vaihteeksi ihan iloisen postauksen. Iloiset asiat eivät kuitenkaan ole ihan päällimmäisinä miun mielessäni, joten anteeksi jos tästä tulee ihan kauhean tönkkö tai jotain semmoista. Päätin nyt kuitenkin panostaa tähän ja aionkin viikon teeman mukaan kirjoittaa asioista joita rakastan. Ja koska olen vielä ihan pienen hetken ajan 15- vuotias, niin 15 asiaa joita rakastan - täältä tullaan! (:

1. Rakastan kirjoittaa runoja, joissa ei ole mitään järkeä muille kuin itselleni.

2. Nykyään rakastan myös siivoamista, joka on hiukan outoa, mutta tavallaan ihan hyvä asia.

3. Rakastan skootterilla ajamista kaatosateessa, ilman vedenpitäviä vaatteita.

4. Sekä sitä tunnetta, kun ajaa pitkää tietä kohti auringonlaskua.

5. Rakastan myös nukahtamista kuullokkeet korvilla musiikin soidessa.

6. Ja olen jostain syystä addiktoitunut saunatuoksujen käyttämiseen.

7. Rakastan liimata lapsuuteni tarravihosta tarroja kaikkialle. (NallePuhit ovat ihanimpia)

8. Mutta myös lukion kuvaamataidon tunteja, jolloin saan ilmaista itseäni vapaasti.

9. Rakastan pestä ja silittää vaatteita, sekä viikata ne sitten kauniisti kaappiin.

10. Olen myös ainakin ihastunut kävelemään ihanien kauppojen ohi, käymättä niissä.

11. Sekä ostamaan aivan turhaan vihkoja ja kyniä ja sen sellaista.

12. Mutta ehkä eniten rakastan sitä tunnetta, kun ei tarvitse tehdä yhtään mitään.

13. Hiukan huonompana olen rakastunut myös siihen tunteeseen, jonka alkoholi saa aikaan.

14. Vaikka yhtälailla rakastan sitä tunnetta, kun pystyn kieltäytymään nautinnosta.

15. Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä rakastan musiikkia, jossa ei mielestäni ole mitään ideaa, mutta se saa silti mahdottoman hyvälle tuulelle!

Lana Del Rey - Mississippi South

Ps. Miulle on luvattu että saan lääkkeet ennen kuin täytän 16, johon on siis vielä vähän yli kuukausi aikaa. Toisaalta olen innoissani ja toivon todella että ne vaikuttavat, mutta toisaalta miuta pelottaa. Eniten ehkä pelkään juuri sitä, että addiktoidun niihin ihan liikaa, enkä enää osaa olla onnellinen ilman niitä.. Mutta katsotaan nyt (:

Mun koti ei oo täällä

Koko kesän aikana itkin ahdistuksesta tai pelosta niin harvoin, että pystyisin laskemaan ne yhteen sormilla ja varpailla. Ja vasta nyt tajuan miten onnellinen mie silloin olin, mie oikeasti olin onnellinen vaikka huonompiakin hetkiä mahtui mukaan. Mie oikeasti olen luullut monta vuotta, etten enää ikinä pysty kokemaan sitä tunnetta ja iloita niin paljon, mutta kyllä mie pystyn. Kiva tietää etten ole tunnevammainen. Se ei vaan ole kauhean kivaa, ettei miun ihanasta, sateenkaaren värisestä onnestani ole enää jäljellä mitään. Mie tajusin sen nyt, kun itken ensimmäistä kertaa koko kuukauden aikana ja niinkin tyhmästä syystä kuin sanakokeesta. Sanokaa vain että olen ihan hupsu ja ei millään sanakokeella ole väliä, mutta miulla 76 ruotsin sanaa on vaan aivan liian paljon ja tuntuu kuin en oppisi niitä millään. Mie en jaksa jatkaa lukiossa seuraavat kolme vuotta. En vaan jaksa.

"Äiti, missä mun koti on?" kysyi ruskeahiuksinen pikkupoika äidiltään, kun he kävelivät käsikädessä jalkakäytävää pitkin leikkikentälle. Äiti työnsi lastenvaunuja toisella kädellään ja katsoi ihmeissään poikaansa, joka mietti selkeästi vastausta kysymykseensä. "Tiedäthän sinä, ollaan juuri tulossa kodilta tänne leikkikentälle. Isi jäi kotiin meitä odottamaan" äiti vastasi ja hymyili rauhoittavasti samalla kun he saapuivat keinujen luokse. Poika kiipesi nopeasti toiseen keinuista ja potkaisi hiukan vaivalloisesti vauhtia ennen kuin alkoi kyselemään uudestaan. "Mutta äiti, minkä takia se on mun koti? Miksei vaikka Tuomaksen koti tai jonkun muun?" Äiti irrotti otteensa lastenvaunuista ja käveli pojan taakse antamaan tälle lisää vauhtia, josta poika riemastui ja alkoi kiljumaan innoissaan. "Se on sinun kotisi, koska siellä asuu ne ihmiset, joita sinä rakastat ja jotka rakastavat sinua. Koska siellä sinulla on hyvä olla ja siellä sinusta huolehditaan ja välitetään, vaikka mitä sattuisi" äiti yritti selittää pojalleen, mutta tämä näytti keskittyvän nyt enimmän keinumiseen kuin äitinsä vastaukseen. "Kaikilla pitäisi olla koti" poika kuitenkin vielä vastasi päättäväisen kuuloisena, ennen kuin irrotti otteensa ja nauraen hyppäsi heikalle leikkimään.

Kaunisteltu versio siitä, mitä kuulin ja näin kun käytin eilen vauvaani lenkillä. Mutta miulla ei sitten kai ole kotia, vaikka mie niin kovasti sitä tarvitsisin.. Kaikilla pitäisi olla koti.

Muse - Undisclosed desires

Kiitos samoin

Kuin harmaaseen aaltoilevaan morsiushuntuun petettynä,

katsoo huurtuvan ikkunaruudun läpi tummia maisemia,

hohtavan ajan yhdeltätoista myöhempää aikaa näyttäessä

ja haamuja vältellessä yrittää saada unen aikaan, ilman omaa ekstaasia.

Taivaanranta punaisena odottaa enkeleiden laskeutuvan yläilmoista

ja käyvän tien varteen odottamaan saapuvaa, levotonta tuhkimoa,

niin että helvetti liekkeineen on kaukana mutta taivas kauempana,

eivätkä päivät enää leiki kuurupiiloa arjen kanssa, herättämättä sitä tuhkasta.

En halunnut eilen kirjoittaa postausta ensimmäisestä päivästäni lukiossa, koska jotenkin tahdoin pystyväni kertomaan jotakin positiivista siitä. Eipä toisenkaan päivän jälkeen kauheasti iloisia asioita sanoista "lukio" tai "koulu" tule mieleen. Miulla on monta hyvää ystävää lukiossa, hemmetin helppo lukujärjestys ja jotkut tunnit vaikuttavat ihan kivoilta - samoin suurin osa opettajista, mutta ei. Ei. Ei sitten. Vittu. 

Tiedän että kyse on enimmäkseen asenteestani ja siitä etten anna lukiolle kunnon mahdollisuutta, mutta myös siitä että koko homma stressaa ihan kauheasti. Ja miulla ei ole kokeitakaan tässä kurssissa kuin kolme. En vaan oikeasti jaksaisi nousta aamuisin ennen seitsemää ja mennä ennen yhtätoista nukkumaan, elää ilman että päivissä on mitään positiivista. Ajattelin koulua edeltävänä iltana itkiessäni suurin piirtein näin: "Miksi ne vie miulta ainoan asia, joka saa miut onnelliseksi." Mutta toisin kuin viime vuonna samaan aikaan, en toivo enää kuolevani tai ajattele lakkaamatta unilääke kasaa kädessäni, mie vaan toivon että miulla olisi joku jolle puhua. Niin kuin vuosi sitten.



Okei se siitä sitten. Vielä pitäisi kai kaksi asiaa mainita, joista molemmista on taas kulunut aikaa mutten ole kai vielä ehtinyt mainita niistä. Toinen on lääkkeet, joita toivottavasti alan syömään vielä tämän kuun aikana, kun vihdoin annoin periksi vanhempien ja psykan tapaamiselle. En kyllä halua miettiä sitä sen enempää, olla vaan niin kuin mitään ei tapahtuisikaan. Ja toinen asia on se, että värjäytin hiukseni taas punaisiksi (: Jotain kivaa tähänkin elämään, vaikka harmikseni ne haalistuukin kovaa vauhtia punajuurivadelman värisistä punaruskeiksi - no kaikkea ei voi saada ja onhan miulla tuo värimaski. Mutta pitää kai lähteä tästä nyt jo sänkyä kohti, että saan nukuttua jonkin verran ja jaksan vähän paremmin huomenna. Toivottavasti teidän kaikkien muiden elämät on ainkin hiukan paremmalla mallilla kuin miun nyt (:

Muse - Supermassive Black Hole

Ah, mitä musiikkia tuoltakin bändiltä..

Solo insieme saremo felici

"A girl doesn't need anyone who doesn't need her." - Marilyn Monroe

Yeah - totally bullshit..

Siinä sinä taas olet, kauniina, hehkuviin auringonsäteisiin kietoutuneena,

tuoksuen villiruusuilta ja kodilta siellä jossain kaukana.

Niin pitkä aika on viime kerrasta, kun sain koskettaa sisältä päin sydäntä

ja tuntea kuinka se sykkii siellä yhä vain samanlaisena.

Mutta sinusta huomaa väsymyksen, kun vihreitä silmiäsi korostaa tummuus,

vaikka koitatkin parhaasi pitää surun onnesta ulkona.

Posket lommoilla, keho heikentyvänä yrität edelleen maailman tahdissa pysyä,

vaikket koskaan ole oppinut tanssimaan sen mukana.

Ja niin minä herään jälleen todellisuuteen, joka ei ole tehty onnesta,

vaan on unohdetulla kaipauksella murskattuna.

Nyt vähän kuvia ja musiikkia (:

Gianni Morandi - Solo insieme saremo felici

John Newman - Love me again

Maa jota kutsutaan Italiaksi

Maa jossa myrskypilvet ovat kauan odotettuja 

ja kuu verenpunainen sen mustalle noustessa. 

Lapset leikkivät yhdessä paljain jaloin kaduilla, 

vielä kirkon kellojen myöhään soidessa 

ja jossa talot ovat Adrianmeren turkooseja, 

tai saman värisiä kuin taivas auringon laskiessa.

 Sunnuntait ovat pyhitettyjä suurille tapahtumille, 

vaikka joka päivä on juhlaa musiikin soidessa. 

Eikä siellä kukaan pysty olemaan rakastumatta, 

kun nauravan auringon alla elää rakkaus 

aivan jokaisen sydämessä.

Aika masentavaa olla takaisin Suomessa. Italiassa oli lämmin, koko ajan yli kaksikymmentä astetta ja vaikka keskipäivällä oli usein liiankin kuuma, niin voittaa se aina Suomen mahtavan ilmaston. Mie jopa rusketuin vähän, enkä näytä enää super vaalealta pakkasmieheltä (: Italiasta löytyy vaikka mitä kivaa kerrottavaa ja rakastan sitä maata aivan mahdottomasti, vaikka kielimuuri olikin aikamoinen. Ne ihmiset jotka puhuvat Ranskasta ja siitä miten he eivät suostu/osaa puhua englantia, niin käykääs ihmettelemässä italialaisia. Mutta ei sekään haitannut paljoakaan, kun kyllä mie sain aina asiani selitettyä (:

Parasta Italiassa on kuitenkin ihmiset, jotka tuntuvat niin, niin erilaisilta kuin suomalaiset paskan jäykkine tapoineen. Miut otettiin vastaan hirmu hyvin koko kylässä ja sain vaikka kuinka monta uutta ystävää, Suomeen tultua odottikin koneella hitsin monta ystäväpyyntöä facessa. Italialaiset sitten rakastavat facebookkia! Lisäksi kaikista oli ihan ihmeellistä, minkä väriset hiukset miulla onkaan ja sainkin kuulla niistä vaikka mitä sanontoja - suurin osa oli ihan hauskoja ja muillekkin nauroin vaan. Esimerkiksi monet pitävät punapäitä epäonnisina (totta) ja helppoina (nojoo). Nauroin kyllä ihan posket kipeiksi joka päivä.

Mitään niin kauheaa ei sattunut, vaikka eräänä aamuna luetun horoskoopin sanojen mukaan tuli loppu matkasta aika katkeran suloinen. Kaaduin nimittäin portaissa, kun nauratti niin ja polvet meni auki ihan riittävän pahasti. Suloista siinä oli kuitenkin se, että italialaiset miehet ovat kauhean machoja ja miuta olisi haluttua auttaa koko ajan. Ihan kuin pikkuiset italialais miehet olisivat jaksaneet kantaa miuta (: Söpöä se kuitenkin oli. Kai siinä tuli pari pusuakin vaihdettua, johtui muutaman miehen kiinnostus sitten loukkaantumisestani tai miusta itsestäni, ei sen niin väliä. Hauskaahan se oli ja vaikka siellä miehet ovatkin omasta mielestäni paremman näköisiä kuin Suomessa, niin miehiin silti ihastun ja naisiin rakastun. Ja hyvä niin (:

Vielä ihan muutama kuva joistain ostoksistani, joita ei kyllä hirveästi tullut kun Roomassakin oltiin vain yksi päivä. Maisema kuvia saatte sitten myöhemmin!

Supermies paitani <3

Kauhean söpöjä nuo rannekorut, niitä on kyllä ihan hirveästi.. Ja nuo toiset on vihkoja (:

PS. Aaaaa. En halua lukioon, pelottaa ihan saatanallisesti..