In my fantasy we're running wild

Anteeksi.

Miulle sattui yksi vähemmän mukava kokemus, johon liittyi paljon draamaa, kyyneleitä ja unettomia öitä ja hajosin pitkästä aikaa kunnolla. Meni muutama viikko ennen kuin sain taas elämästä kiinni ja siitä asti ainoa tavoitteeni on ollut unohtaa kaikki mennyt, kaikki paska ja kaikki hyvätkin asiat ja aloittaa vaan puhtaalta pöydältä. Mie syön nykyään lääkkeitä ja vaikka en itse huomaakkaan eroa, on monesta ystävästäni iloisuuteni lisääntynyt. Syystä tai toisesti ehkä asia sitten onkin niin. Tähän kaiken vanhan taakse jättämiseen kuuluu valitettavasti myös blogin lopettaminen, koska siihen liittyy liikaa kipeitä muistoja ja en jaksaisi selvittää muurin toiselle puolelle jätettyjä asioita. (Mutta en silti saa poistettua tätä..) Kiitos kuitenkin teille kaikille, jotka ovat auttaneet miuta edes pienillä asioilla ja toivottavasti teillä menee paremmin (: Olette rakkaita! Kiitos.

Viimeinen hetki

Minulle sanottiin, että kaikki on korvattavissa

kunnes menetin itse jotain, mitä ei pysty paikkaamaan.

Minua neuvotaan, että pitäisi antaa itselle aikaa surra,

eikä pakottaa vain esittämään, kaiken olevan ennallaan.

Mutta sitä kukaan ei kerro, milloin kaipaus ja kipu,

yöiset huudot ja kyyneleet lakkaavat muistuttamasta.

Ja että milloin, milloin osaan päästää irti surusta,

joka ei enää koske rakkautta, 

vaan pelkkää menettettyä ystävyyttä.

Minuun sattuu.

Sydämeni laulaa surullisia lauluja

Miten voit jaksaa
Miten voi nauraa vieläkin
Miten noin tyynenä, voi hyväksyä, sen totuuden
Olet niin kaunis
Olet niin rauhallinen
Olet niin lähellä, hetkeä
Jolloin viimeinen biisi pannaan pyörimään
Vielä on aikaa puhua

Niin, kuiskasit sanoja
Aikasi loppuu ennen talvea
Niin, uskon sinua
Aina ei kannata odottaa aamua
Olet tehnyt lähtöä
Olet saanut nähtyä
Pääset sateelta suojaan
Näin, muistan sinua
Lähtövalmiina

Miun romahdus tuli kenkäkaupassa ja maailman turhimmasta syystä. Ihastuin yksiin korollisiin, ruskeisiin maihareiden tapaisiin kenkiin, jotka oli kaikin puolin täydelliset. Paitsi ettei ne sitten istuneet kantapään kohdalta kovinkaan hyvin. Selittelin itselleni että kyllä se tästä, pohjalliset auttaa ja kun ne eivät sitten auttaneetkaan, hermostuin kauheasti. Häpeän niitä kyyneleitä jotka ilmestyi miun silmiin, vaikka vain osa ehtikin vieriä poskille ja se tunne oli niin ahdistava.. Hemmetti miten heikko olen.

Olen jotenkin aivan sekaisin ja kotiin päästyäni on tuntunut siltä että alkaisin itkemään joka ikisestä asiasta. Kuten esimerkiksi siitä painoin vahingossa väärän kappaleen soimaan. Herran jestas.. Nyt vaan kuuntelen kaikkia super surullisia ja masentavia kappaleita, sillä en kestä mitään iloista ja makaan sängyllä tuijottaen kattoon. Ainakin olin oikeassa että se romahdus oli tulossa sieltä.

Ainakiin, sain matikan kokeesta 8 ja ½. Olin kohtalaisen iloinen siitä vielä eilen.

Taivaankannen sirpaleita taskuissa

Koska olen utelias ihminen, jouduin taas siihen tilanteeseen jossa kuulee jotain mitä ei tarvitsisi tietää. Ja yhdeksässä kymmenestä tilanteesta se aiheuttaa vaan ahdistusta.. Mutta ei, en mie kai koskaan opi tai sitten vain elämä haluaa "vahvistaa" miuta. 

Joo, olisiko ollut toissa päivänä kun tuli taas tuollaisesta tilanteesta ihan hirveän ahdistunut olo ja vähään aikaan itkeskelinkin hiukan. Onneksi sain mentyä puhumaan yhdelle maailman ihanimmalle ihmiselle, joka sai miut paljon, paljon paremmalle mielelle (: Jotkut ihmiset vain ovat sellaisia, täydellisiä. Puhuttiin niitä näitä, kunnes mie taisin mainita kuinka kauhean ikävä miulla on sitä ja se kysyi milloin tulen Lappiin. Hämmennyin, heräsin taas todellisuuteen ja meni jonkin aikaa ennen kuin sain muotoiltua vastauksen - niinkin mahtava siitä tuli kuin "En mie oikeen." No mutta onneksi hän sai taas ajatukset muuhun ja ihan hyvä ilta siitä loppujen lopuksi tuli. Parempi kuin pitkiin aikoihin.

Saksa. Se lähestyy hurjan kovaa vauhtia ja miun innostus kasvaa vähintään yhtä nopeaan. Jotenkin kaikkea kivaa paljastuu tässä päivien vähetessä ja pääsen jopa kylpylään/hierontaan siellä, thankgod! Mie olen oikeastaan aika paljonkin velkaa äidille, siitä Italian matkasta, mutta taidan silti käyttää synttärirahani lähinnä Saksassa shoppailuun ja muuhun kivaan. Selvisinhän kuitenkin ensimmäisestä jaksosta ihan kunnialla, vaikka en kokeiden/kurssien arvosanoja vielä tiedäkkään. Piste miulle! Kaiken lisäksi, outoa mutta totta, en inhoakkaan nyt uutena tulevia fysiikkaa ja historiaa odotetun paljon ja läksytkin sujuu ihan hyvin. Tonniviisisatanenkin meni hyvin.. Outoa mutta en aio valittaa. Tulee se huonokin jakso sieltä vielä, toivottavasti ei vaan ihan heti (:

Sabotage

Punaista, niin hohtavan kirkasta

ja samalla tummempaa kuin veri.

Eikä pohjaa, niin kuvan kaunista

ole näkyvissä lailla ikuisuuden.

Ja niin heikkoa, mutta vahvaa,

on voima aivan välttämätön.

Sillä tärkeys sen sykkiessä,

on liiankin korvaamaton.

Tunnen oloni niin sekavaksi ja tavallaan kuitenkin normaaliksi, että hiukan huolestuttaa. Tiedän mie että miulla on luultavasti joku personallisuushäiriö ja tiedän että kaikki ongelmat on vain päänsisäisiä ja masennuksen aiheuttamia, mutta ahdistaa silti. Tarvitsen lääkkeitä, mutta kai miuta eniten pelottaa niiden tullessa, että jos miun oireet eivät menekkään pois. Ja pelkään, että jonkun mielestä mie olen hullu. Tai jotain. En mie ole, mie olen vain eksynyt. Tosi, tosi eksynyt.. Enkä ole saanut soitettua psykalle vieläkään. Saan tällä menolla lääkkeet vasta joulun aikaan ja en halua mennä yhdellekkään koeviikolle tällaisena. 

Je suis désolé pour tout

Minun täytyy pyytää anteeksi maailmalta,

joka on yrittänyt kaiken aikaan kasvattaa minua.

Enkä ole osannut iloita joka ikisestä päivästä,

jona vain hengitän ja elän matkaani terveenä.

Minä pyydän anteeksi vanhemmilta,

joilla on hyvin suuri pinna ja paljon rakkautta.

Sillä ilman sitä rakkautta, kodin lämpöä ja perhettä,

en olisi täällä muistelemassa eilistä.

Ja kaikken tärkeimpänä pyydän anteeksi sinulta,

kaikista niistä sanoista jotka jätin sanomatta.

Sekä niistä monista, monista kuluneista kuukausista,

jolloin olen vain itsekkäänä vihannut sinua, 

vaikka se ei ollutkaan vihaa, ainoastaan rakkautta.

Mie en jaksa enää sitä kaikkea tunnekuohua ja vihaa jota olen kantanut sisälläni aivan turhaan. Mie olen pahoillani, kun miulla kesti näin kauan tajuta se ja näin kauan ennen kuin osasin luopua niistä tunteista. Se ei ollut reilua teitä tai miuta kohtaan. Ja vaikka te ette sanoneetkaan tai vihjanneetkaan miulle, että nyt olisi aika lopettaa tuo kaikki negatiivisuus, niin miun keho kertoi sen miulla. Sekä myöhemmin mieli. Elämä on turhan lyhyt riitoihin. Ja omani on vielä useimpienkin elämää lyhyempi - tunnen sen vain täällä, jossa joskus oli sydän.

Mie myönnän sen nyt, mie rakastan vieläkin.

Ja kyllä, se sattuu kun sydän lyö ilman vastakaipua.

Mutta kyllä, mie olen hyvin, hyvin iloinen hänen puolesta.

Kipu

Tänään tulee näköjään monta postausta, mutten oikeastaan edes jaksa välittää moniko ihmistä tämänkin lukee. Saan tänne kirjoittamisesta kuitenkin hiukan helpostusta..

Etsin äsken runoja tuota runokirjaani varten kaikkialta mistä keksin ja löysinkin niitä ihan kivasti, kunnes jotenkin jäin vain lukemaan viime kesän kirjoituksiani. Olin silloin niin onnellinen, mutta ennen kaikkea rakastunut. Ja sitten mie tajusin ja se ajatus iski ilmat pihalle saaden miut vaan haukkomaan henkeä. Mie olen ihastunut. Tuo lause kuulostaa niin hiton tyhmältä jo omassa päässäni, että varmaan muidenkin, mutta niin.. En osaa kuvata sitä toisin.

Ihastumisen pitäisi olla iloinen asia, uuden alku ja vanhan hyvästeleminen, mutta ei se ole. Mie vannoin jo hupsusti ensimmäisen suhteeni jälkeen etten antaisi kenenkään satuttaa miuta uudelleen (silloin kun omasin vielä terveen itsesuojeluvaiston), mutta tietenkin siinä kävi toisin. Ja sitten lopussa taas samalla tavalla. Mutta nyt mie en suostu alistumaan typerien tunteideni valtaan ja tekemään ihastumiseni eteen mitään, sillä tiedän miten huonosti siinä kävisi. Tiedän ettei sitä toista henkilöä voisi kiinnostaa paskan vertaa mitä mie ajattelen. Mie en ole vain hänen tyyppiään. Eikä hänkään ole minun. Tai tähän asti luulin etten kiinnostu miespuolisista ihmisistä. Hitto.

Inhoan itseäni ihan hemmetisti ensinnäkin sen takia, että teen tästä näin suuren asian, mutta miuta ahdistaa vaan niin paljon. Toiseksi inhoan itseäni koska annoin hupsun sydämeni ihastua jälleen. Miksei omia tunteitaan vaan voisi hallita.. Tuntuu ihan siltä kuin sydämeni ympärille olisi muurattu betonista kuori, jota irrotetaan nyt yksi lohkeama kerrallaan. Ja miuta ahdistaa kun en voi puhua tästä kenenkään kanssa, se ahdistaa niin kauhean paljon..

Runokirja

Mie olen päättänyt kirjoittaa/koota runokirjan. En ole hetkeäkään kuvitellut että se julkaistaisiin tai mitään sen tapaista, mutta ajattelin vain että olisi kiva koota kaikki parhaat runoni yhteen ja lueskella niitä sitten. Saattaisin ehkä jopa antaa sen jollekkin luettavaksi alusta loppuun, että tämä voisi ymmärtää miuta hiukan paremmin.. Tosin oikeastaan en usko että parhaat ystäväni ymmärtäisivät mitä sanoillani tarkoitan, mutta ei se haittaa miuta. Kaikki ovat erilaisia.

En tiedä miksi halusin tämänkin tänne kertoa, mutta jotenkin oli pakko jakaa ajatus jollekkin muullekkin (: Kaipaan jotain pientä puuhasteltavaa (vaikka miun nyt pitäisikin keskittyä kokesiin), joten uskon tämän auttavan. Tosin arvioin että saisin etsittyä 125 runoa, joista noin 50 pitäisi valita, että en tiedä siitä pienestä projektista. Innoissani mie ainakin olen (:

Ps. Lainasin tänään viisi uutta runokirjaa kirjastosta. Jotenkin tunnen oloni vain paremmaksi, jos pystyn samaistumaan muiden kirjoittamiin runoihin - että joku muukin kokee näitä samoja tunteita. Runot.. Kiitos hänelle joka keksi kirjoittaa ensimmäisen!

Niin kaukana toisistaan

ja niin lähellä toisiaan

kulkevat yksinäiset,

etsivät sitä mitä yksinäiset

aina etsivät: sitä

joka häätää yksinäisyyden.

Eikä yksinäisyyttä häädä muu

kuin rakkaus.

Tommy Tabermann - Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen

Ps. Sillä kirjoittamattomalla runokirjalla on jo nimikin (: "Kahdeksan päivää eroa", ne ymmärtävät joiden tarvitsee ymmärtää.

When the Darkness Comes

Taskut täyttyvät harmailla kivillä,

joihin on kirjoitettu sanoja hiilillä,

sanoja, jotka aiheuttavat mustia unia

ja tuhoavat pastellisävyisiä toiveita.

Vaikka käden pehmeään upottaa,

ahdistusta syvältä ulos kurkottaa

ja vaikka onni riisuisi ryysyistä,

palaa liekki taas eilistä himmeänpänä.

Eikä Bach hyräile säveliä mielelle,

tai enkelit opasta oikealle väylälle,

ja yhä enemmän valloittaa musta jää,

tummimmat painajaiset herättää.

Niin kuolevat edessä kuolemattoman,

apua, viimeistä sinfoniaa hamuavan,

sanat jäätyvät polttavaksi tuhkaksi,

saaden ilman sakenevan,

öiseksi peloksi.

Mie en ole yhtään innoissani syksystä, joka tekee taas vuosittaista paluutaan luontoon ja miun sydämeen. Vaikka syksyllä kieltämättä onkin kaunista, kun puut saavat ruskan sävyt ja auringonlaskut muuttuvat yhä kirkkaammiksi, päivien käydessä lyhyemmiksi. Ja vaikka vietänkin silloin myös syntymäpäivääni, niin ei, syksy ei ole miuta varten. Se jäädyttää kylmällä ilmallaan ja pimeydellään miun vähäisetkin aurinkoiset hetkeni, sekä tuo aina lopulta mukanaan talven. Talvea inhoan vielä syksyä enemmän.

Mie taidan muuttua pienemmäksi päivien mukana, sillä yhä useampi asia tuottaa kauheasti ongelmia miulle ihan joka päivä. Kuvittelin kai että heikkenemiseni vaikuttaisi pelkästään tanssiin, sekä kaikkeen missä tarvitaan koordinaatiokykyä tai semmoisia, mutta kyllä se vie ilon kaikesta muustakin. En esimerkiksi vain pysty keskittymään matikan laskuihin, jotka käyvät vaikeammaksi kuin heprea tai lukemaan ajatuksella edes yhtä sivua. Se on turhauttavaa, sillä perfektionistina (ja ihmisenä) miun pitäisi pystyä kaikkeen tuollaiseen ja vaikka halua riittäisi, niin mieli ei pysy perässä. Stressaa kun kukaan ei ymmärrä miltä miusta tuntuu..

Jotain iloista viikonloppuna kuitenkin tapahtui, sillä taisin suurinpiirtein viiden tunnin ajan keskittyä täysin muuhun kuin pimeyteen. Kävin katsomassa perjantaina The Mortal Instruments'in City of Bonesin -elokuvan ja rakastin joka ikistä sekunttia siitä. (Jamie/Jace on kyllä aika valloittava..) Tykästyin siihen jopa niin paljon, että menin katsomaan sen uudestaan sunnuntaina ja ilokseni löysin paljon uusia oivalluksia elokuvasta. Elokuvien maailma on sitten ihmeellinen!

Minä näin unen, joka oli painajainen, jossa sinä kuolit ja lopulta kuolin minäkin. Se aiheutti odotettua enemmän tuskaa..

Someday, somewhere I will find you 2#

Minä unelmoin jo sinusta,

jolla ei ole vielä kasvoja,

mutta silti niin paljon rakkautta,

olen sinulle sydämessäni varannut.

Enkä välitä välimatkasta,

joka ei meitä koskaan erota,

vaan tiedän että minä riitän

sinulla juuri tällaisena.

Eikä minun tarvitse yrittää,

olla yhtään itseäni enempää,

vaan rakastat minua

yhtä paljon kuin minä sinua.

Vieden mieleni ja sydämeni,

antaen takaisin vain omasi

ja se riittää meille

kummallekkin aivan hyvin.

Ja ehkä jonain päivänä,

saa taas nimettömäni häikäistä,

tietäen ettet lähde minnekkään

vaan jäät tänne elämään.

Olen joskus eron jälkeen kirjoittanut noin. Yritän kovasti päättää ajattelenko enää tuolla tavalla, että etsin koko sydämelläni sitä oikeaa ja uskon että löydän hänet vielä joskus - vai rehellisesti sanottuna ajattelen rakkauden olevan vain paskaa. Koska tavallaan mie kaipaan niin kovin ihmistä jolle voisin puhua yömyöhään ja lähettää kesken koulupäivän söpöjä tekstareita, sekä saada niitä tietenkin takaisin, mutta en mie vaan usko siihen enää. En usko rakkauteen, en iänkaikkiseen onneen jonkun kanssa tai edes onnellisiin loppuihin. Kaipa mie haluaisin uskoa mutten vaan usko. 

Olen kovin hämmentynyt, peloissani ja ennen kaikkia sekaisin päässäni vallitsevasta tunnekuohusta. Se ei ole samanlaista "voi ei, rakastan häntä niin mutta hän on jonkun muun kanssa" -ajatusta, vaan enemmin vihaa ylipäätään kaikkeen ja kaikkiin, vaikka toisaalta ei keneenkään. En ole ennen ymmärtänyt miksi jotkut puhuvat siitä, miten viha on heikkoutta mutta ymmärrän sen nyt. Mie en vaan halua olla heikko, tai ylipäätään edes vihata normaalia enempää. Tai sitten tämäkin on taas ihan normaalia ja luulen vaan olevani outo. Joo



Juttelin eilen kahden ihmisen kanssa, netissä siis, joka on miulle aika paljon ja kummatkin saivat miut hetkeksi paljon paremmalle tuulelle. Ja vaikka tietenkin rupesin itkemään toisen sanoista koska ne olivat jotenkin "liian hyviä miulle", niin samalla tulin hirveän onnelliseksi niistä. Tulen oikeastaan nykyään helpostikkin onnelliseksi, mutta harva jaksaa vain yrittää ja se on vähän harmi. Sekin on harmi etten mie tule Niin onnelliseksi, jos joudun itse mennä juttelemaan kuin jos joku tulisi miun luokse. 

Tästä tuleekin "vaihteeksi" tällainen pitkä postaus, mutten mahda sille mitään kuinka paljon miun päässäni liikkuu sotkua ja kuinka haluan vaan purkaa sen kaiken johonkin. Yrittäkää siis kestää (: Niin, se toinen ihminen eiliseltä, oli yksi aika uusi tuttavuus mutta tosi mukava ja ihana ihminen. Jotenkin siinä kävi sitten niin, että jossain kohti tajusin tämän flirttailevan miulle ja hätäännyin ihan hemmetisti. Toisaalta oli hieno tunne tietää, että joku voisi vielä pitää miusta, mutta toisaalta en tosiaan haluaisi koskaan enää sanoa ei kellekkään. Tiedän liiankin hyvin miltä se voi tuntua siitä toisesta.. Niimpä ajatukset sekosi uudestaan ja selitin jonkun hätäisen lähtösyyn ja vain lähdin. Olipa töykeää mutten osannut tehdä muutakaan. Kuka oikeasti pelkää flirttailua, säälittävää. En enää tiedä mitä tehdä, lopullinen hermoromahduskin häämöttää lähiaikoina. En halua sen tulevan.




Minulla olisi niin paljon annettavaa, jos joku antaisi vain mahdollisuuden.
Onko se liikaa pyydetty?

Maailman pienin ydinpommi

Miun mielessä käydään sotaa, jossa ei taistella rakkautta saadakseen,

tai onnen iänkaikkisen, vaan ainoastaan yksi hyvin typerä ihminen.

Miun päässä käydään sotaa, joka ei koske globaalisti koko maailmaa,

vaan yhtä typerää sanaa, jossa on viisi kirjainta tai yksitoista jos halutaan.

Ja vaikka miun ajatuksissa käydään ehdottomasti sota turhin ja naurettavin,

on se silti sadalla kerrottuna stressaavin, ydinpommi maailman pienin.

WQWlgjhlolsld. Vittu mitä paskaa..

Viimeiset

Aina silloin Kun enkelit katsovat muualle,

minä tanssin itsekseni Minuuttivalssin,

vaikken tiedä pystyykö Rakkaus antamaan siipiä,

kun ne Viimeiset silloin mukanasi kadotin.

Ja niin Sinä päivänä elämäni sai uuden tehtävän,

H.L. Menckenin mukaan kirjaan kirjoitettuna,

"Rakkaus on kuin sotaa, helppo aloittaa 

mutta erittäin vaikea lopettaa" mieleeni poltettuna.

Eikä kaikki kadonnut kuin Maailman ihanin tyttö,

vaan lukittautui sydämeeni Baby Janen tavoin, 

ja kuinka ainoastaan Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen,

sekä joskus A.A. Milne ovat ystäviäni illoin.

Miun olisi paljon helpompaa kirjoittaa tänne, mitä kaikkea surullista tai muuten vaan huonoa on tälläkin viikolla tapahtunut, mutta yritän saada tästä vaihteeksi ihan iloisen postauksen. Iloiset asiat eivät kuitenkaan ole ihan päällimmäisinä miun mielessäni, joten anteeksi jos tästä tulee ihan kauhean tönkkö tai jotain semmoista. Päätin nyt kuitenkin panostaa tähän ja aionkin viikon teeman mukaan kirjoittaa asioista joita rakastan. Ja koska olen vielä ihan pienen hetken ajan 15- vuotias, niin 15 asiaa joita rakastan - täältä tullaan! (:

1. Rakastan kirjoittaa runoja, joissa ei ole mitään järkeä muille kuin itselleni.

2. Nykyään rakastan myös siivoamista, joka on hiukan outoa, mutta tavallaan ihan hyvä asia.

3. Rakastan skootterilla ajamista kaatosateessa, ilman vedenpitäviä vaatteita.

4. Sekä sitä tunnetta, kun ajaa pitkää tietä kohti auringonlaskua.

5. Rakastan myös nukahtamista kuullokkeet korvilla musiikin soidessa.

6. Ja olen jostain syystä addiktoitunut saunatuoksujen käyttämiseen.

7. Rakastan liimata lapsuuteni tarravihosta tarroja kaikkialle. (NallePuhit ovat ihanimpia)

8. Mutta myös lukion kuvaamataidon tunteja, jolloin saan ilmaista itseäni vapaasti.

9. Rakastan pestä ja silittää vaatteita, sekä viikata ne sitten kauniisti kaappiin.

10. Olen myös ainakin ihastunut kävelemään ihanien kauppojen ohi, käymättä niissä.

11. Sekä ostamaan aivan turhaan vihkoja ja kyniä ja sen sellaista.

12. Mutta ehkä eniten rakastan sitä tunnetta, kun ei tarvitse tehdä yhtään mitään.

13. Hiukan huonompana olen rakastunut myös siihen tunteeseen, jonka alkoholi saa aikaan.

14. Vaikka yhtälailla rakastan sitä tunnetta, kun pystyn kieltäytymään nautinnosta.

15. Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä rakastan musiikkia, jossa ei mielestäni ole mitään ideaa, mutta se saa silti mahdottoman hyvälle tuulelle!

Lana Del Rey - Mississippi South

Ps. Miulle on luvattu että saan lääkkeet ennen kuin täytän 16, johon on siis vielä vähän yli kuukausi aikaa. Toisaalta olen innoissani ja toivon todella että ne vaikuttavat, mutta toisaalta miuta pelottaa. Eniten ehkä pelkään juuri sitä, että addiktoidun niihin ihan liikaa, enkä enää osaa olla onnellinen ilman niitä.. Mutta katsotaan nyt (:

Mun koti ei oo täällä

Koko kesän aikana itkin ahdistuksesta tai pelosta niin harvoin, että pystyisin laskemaan ne yhteen sormilla ja varpailla. Ja vasta nyt tajuan miten onnellinen mie silloin olin, mie oikeasti olin onnellinen vaikka huonompiakin hetkiä mahtui mukaan. Mie oikeasti olen luullut monta vuotta, etten enää ikinä pysty kokemaan sitä tunnetta ja iloita niin paljon, mutta kyllä mie pystyn. Kiva tietää etten ole tunnevammainen. Se ei vaan ole kauhean kivaa, ettei miun ihanasta, sateenkaaren värisestä onnestani ole enää jäljellä mitään. Mie tajusin sen nyt, kun itken ensimmäistä kertaa koko kuukauden aikana ja niinkin tyhmästä syystä kuin sanakokeesta. Sanokaa vain että olen ihan hupsu ja ei millään sanakokeella ole väliä, mutta miulla 76 ruotsin sanaa on vaan aivan liian paljon ja tuntuu kuin en oppisi niitä millään. Mie en jaksa jatkaa lukiossa seuraavat kolme vuotta. En vaan jaksa.

"Äiti, missä mun koti on?" kysyi ruskeahiuksinen pikkupoika äidiltään, kun he kävelivät käsikädessä jalkakäytävää pitkin leikkikentälle. Äiti työnsi lastenvaunuja toisella kädellään ja katsoi ihmeissään poikaansa, joka mietti selkeästi vastausta kysymykseensä. "Tiedäthän sinä, ollaan juuri tulossa kodilta tänne leikkikentälle. Isi jäi kotiin meitä odottamaan" äiti vastasi ja hymyili rauhoittavasti samalla kun he saapuivat keinujen luokse. Poika kiipesi nopeasti toiseen keinuista ja potkaisi hiukan vaivalloisesti vauhtia ennen kuin alkoi kyselemään uudestaan. "Mutta äiti, minkä takia se on mun koti? Miksei vaikka Tuomaksen koti tai jonkun muun?" Äiti irrotti otteensa lastenvaunuista ja käveli pojan taakse antamaan tälle lisää vauhtia, josta poika riemastui ja alkoi kiljumaan innoissaan. "Se on sinun kotisi, koska siellä asuu ne ihmiset, joita sinä rakastat ja jotka rakastavat sinua. Koska siellä sinulla on hyvä olla ja siellä sinusta huolehditaan ja välitetään, vaikka mitä sattuisi" äiti yritti selittää pojalleen, mutta tämä näytti keskittyvän nyt enimmän keinumiseen kuin äitinsä vastaukseen. "Kaikilla pitäisi olla koti" poika kuitenkin vielä vastasi päättäväisen kuuloisena, ennen kuin irrotti otteensa ja nauraen hyppäsi heikalle leikkimään.

Kaunisteltu versio siitä, mitä kuulin ja näin kun käytin eilen vauvaani lenkillä. Mutta miulla ei sitten kai ole kotia, vaikka mie niin kovasti sitä tarvitsisin.. Kaikilla pitäisi olla koti.

Muse - Undisclosed desires

Kiitos samoin

Kuin harmaaseen aaltoilevaan morsiushuntuun petettynä,

katsoo huurtuvan ikkunaruudun läpi tummia maisemia,

hohtavan ajan yhdeltätoista myöhempää aikaa näyttäessä

ja haamuja vältellessä yrittää saada unen aikaan, ilman omaa ekstaasia.

Taivaanranta punaisena odottaa enkeleiden laskeutuvan yläilmoista

ja käyvän tien varteen odottamaan saapuvaa, levotonta tuhkimoa,

niin että helvetti liekkeineen on kaukana mutta taivas kauempana,

eivätkä päivät enää leiki kuurupiiloa arjen kanssa, herättämättä sitä tuhkasta.

En halunnut eilen kirjoittaa postausta ensimmäisestä päivästäni lukiossa, koska jotenkin tahdoin pystyväni kertomaan jotakin positiivista siitä. Eipä toisenkaan päivän jälkeen kauheasti iloisia asioita sanoista "lukio" tai "koulu" tule mieleen. Miulla on monta hyvää ystävää lukiossa, hemmetin helppo lukujärjestys ja jotkut tunnit vaikuttavat ihan kivoilta - samoin suurin osa opettajista, mutta ei. Ei. Ei sitten. Vittu. 

Tiedän että kyse on enimmäkseen asenteestani ja siitä etten anna lukiolle kunnon mahdollisuutta, mutta myös siitä että koko homma stressaa ihan kauheasti. Ja miulla ei ole kokeitakaan tässä kurssissa kuin kolme. En vaan oikeasti jaksaisi nousta aamuisin ennen seitsemää ja mennä ennen yhtätoista nukkumaan, elää ilman että päivissä on mitään positiivista. Ajattelin koulua edeltävänä iltana itkiessäni suurin piirtein näin: "Miksi ne vie miulta ainoan asia, joka saa miut onnelliseksi." Mutta toisin kuin viime vuonna samaan aikaan, en toivo enää kuolevani tai ajattele lakkaamatta unilääke kasaa kädessäni, mie vaan toivon että miulla olisi joku jolle puhua. Niin kuin vuosi sitten.



Okei se siitä sitten. Vielä pitäisi kai kaksi asiaa mainita, joista molemmista on taas kulunut aikaa mutten ole kai vielä ehtinyt mainita niistä. Toinen on lääkkeet, joita toivottavasti alan syömään vielä tämän kuun aikana, kun vihdoin annoin periksi vanhempien ja psykan tapaamiselle. En kyllä halua miettiä sitä sen enempää, olla vaan niin kuin mitään ei tapahtuisikaan. Ja toinen asia on se, että värjäytin hiukseni taas punaisiksi (: Jotain kivaa tähänkin elämään, vaikka harmikseni ne haalistuukin kovaa vauhtia punajuurivadelman värisistä punaruskeiksi - no kaikkea ei voi saada ja onhan miulla tuo värimaski. Mutta pitää kai lähteä tästä nyt jo sänkyä kohti, että saan nukuttua jonkin verran ja jaksan vähän paremmin huomenna. Toivottavasti teidän kaikkien muiden elämät on ainkin hiukan paremmalla mallilla kuin miun nyt (:

Muse - Supermassive Black Hole

Ah, mitä musiikkia tuoltakin bändiltä..

Solo insieme saremo felici

"A girl doesn't need anyone who doesn't need her." - Marilyn Monroe

Yeah - totally bullshit..

Siinä sinä taas olet, kauniina, hehkuviin auringonsäteisiin kietoutuneena,

tuoksuen villiruusuilta ja kodilta siellä jossain kaukana.

Niin pitkä aika on viime kerrasta, kun sain koskettaa sisältä päin sydäntä

ja tuntea kuinka se sykkii siellä yhä vain samanlaisena.

Mutta sinusta huomaa väsymyksen, kun vihreitä silmiäsi korostaa tummuus,

vaikka koitatkin parhaasi pitää surun onnesta ulkona.

Posket lommoilla, keho heikentyvänä yrität edelleen maailman tahdissa pysyä,

vaikket koskaan ole oppinut tanssimaan sen mukana.

Ja niin minä herään jälleen todellisuuteen, joka ei ole tehty onnesta,

vaan on unohdetulla kaipauksella murskattuna.

Nyt vähän kuvia ja musiikkia (:

Gianni Morandi - Solo insieme saremo felici

John Newman - Love me again

Maa jota kutsutaan Italiaksi

Maa jossa myrskypilvet ovat kauan odotettuja 

ja kuu verenpunainen sen mustalle noustessa. 

Lapset leikkivät yhdessä paljain jaloin kaduilla, 

vielä kirkon kellojen myöhään soidessa 

ja jossa talot ovat Adrianmeren turkooseja, 

tai saman värisiä kuin taivas auringon laskiessa.

 Sunnuntait ovat pyhitettyjä suurille tapahtumille, 

vaikka joka päivä on juhlaa musiikin soidessa. 

Eikä siellä kukaan pysty olemaan rakastumatta, 

kun nauravan auringon alla elää rakkaus 

aivan jokaisen sydämessä.

Aika masentavaa olla takaisin Suomessa. Italiassa oli lämmin, koko ajan yli kaksikymmentä astetta ja vaikka keskipäivällä oli usein liiankin kuuma, niin voittaa se aina Suomen mahtavan ilmaston. Mie jopa rusketuin vähän, enkä näytä enää super vaalealta pakkasmieheltä (: Italiasta löytyy vaikka mitä kivaa kerrottavaa ja rakastan sitä maata aivan mahdottomasti, vaikka kielimuuri olikin aikamoinen. Ne ihmiset jotka puhuvat Ranskasta ja siitä miten he eivät suostu/osaa puhua englantia, niin käykääs ihmettelemässä italialaisia. Mutta ei sekään haitannut paljoakaan, kun kyllä mie sain aina asiani selitettyä (:

Parasta Italiassa on kuitenkin ihmiset, jotka tuntuvat niin, niin erilaisilta kuin suomalaiset paskan jäykkine tapoineen. Miut otettiin vastaan hirmu hyvin koko kylässä ja sain vaikka kuinka monta uutta ystävää, Suomeen tultua odottikin koneella hitsin monta ystäväpyyntöä facessa. Italialaiset sitten rakastavat facebookkia! Lisäksi kaikista oli ihan ihmeellistä, minkä väriset hiukset miulla onkaan ja sainkin kuulla niistä vaikka mitä sanontoja - suurin osa oli ihan hauskoja ja muillekkin nauroin vaan. Esimerkiksi monet pitävät punapäitä epäonnisina (totta) ja helppoina (nojoo). Nauroin kyllä ihan posket kipeiksi joka päivä.

Mitään niin kauheaa ei sattunut, vaikka eräänä aamuna luetun horoskoopin sanojen mukaan tuli loppu matkasta aika katkeran suloinen. Kaaduin nimittäin portaissa, kun nauratti niin ja polvet meni auki ihan riittävän pahasti. Suloista siinä oli kuitenkin se, että italialaiset miehet ovat kauhean machoja ja miuta olisi haluttua auttaa koko ajan. Ihan kuin pikkuiset italialais miehet olisivat jaksaneet kantaa miuta (: Söpöä se kuitenkin oli. Kai siinä tuli pari pusuakin vaihdettua, johtui muutaman miehen kiinnostus sitten loukkaantumisestani tai miusta itsestäni, ei sen niin väliä. Hauskaahan se oli ja vaikka siellä miehet ovatkin omasta mielestäni paremman näköisiä kuin Suomessa, niin miehiin silti ihastun ja naisiin rakastun. Ja hyvä niin (:

Vielä ihan muutama kuva joistain ostoksistani, joita ei kyllä hirveästi tullut kun Roomassakin oltiin vain yksi päivä. Maisema kuvia saatte sitten myöhemmin!

Supermies paitani <3

Kauhean söpöjä nuo rannekorut, niitä on kyllä ihan hirveästi.. Ja nuo toiset on vihkoja (:

PS. Aaaaa. En halua lukioon, pelottaa ihan saatanallisesti..

Maailma on tehty meitä varten

Nyt tunnin sisällä olisi tarkoitus vaipua nukkumaan Ruususen unta ja sitten koittaa herätä kolmelta, mahtavat kuuden tunnin yöunet siis tiedossa. En ikinä saisi tähän aikaan nukahdettua, niin annan pienen pillerin auttaa miuta hiukan (: Ja sitten aikalailla yhdentoista tunnin päästä nousen koneeseen, lentelen Italiaan ja vietän siellä seuraavat kaksitoista päivää. Aurinkoa ja lämpöä on tullut ihan ikävä! Mutta seuraavaa postausta saatte siis odotella aika pitkään, joskin sitten on varmasti kauheasti kerrottavaa - toivottavasti enemmän hyvää kuin huonoa (: Arrivederci mio amico!

(Mahtavasti osaan sitä italiaakin..)

Everything that drowns me, makes me wanna fly

Melkein kuin enkelten lailla
saapuu illan hämärä,
kaikessa hiljaisuudessaan
vetää valon pimeyteen,
synkkään ikuisuuteen,
kunnes aamun sara
vapauttaa päivän kirkkauden
tuomaan meille iloa
ja vapauttaen rakkauden.

On hirveän pitkä aika viimeisestä postauksesta, enkä ole oikeastaan jaksanut laskea tarkkaan päiviä mutta pitkä aika kumminkin. Olen oikeastaan pärjännyt ihan hyvin ilman nettiä kaikki nämä päivät, joka siis teki taas bänät ja lakkasi toimimasta, mutta eipä sekään mitään. Enhän mie enää edes tarvitse konetta muuhun kuin runojen ja tarinoiden kirjoittamiseen. Eikä siihenkään tarvitse verkkoa, vaikka onhan se kiva aina välillä ladata uutta musiikkia puhelimeen. Musiikki on sitten kiva kaveri, parantaa oloa, on aina mukana, ei välitä huonosta laulutaidosta ja tärkeimpänä jaksaa kuunnella. Hyvät ystävät ovat vaan niin harvassa. Mutta olen pärjännyt hyvin, oikeen hyvin (: (Ihmettelen suuresti miten hyvin..)



Jos mie alkaisin tähän kertomaan mitä kaikkea on tapahtunut, niin siinä menisi kaikilta hermot ja silmät, joten teille ja itselleni saa riittää se tieto ettei mitään ihmeellistä ole sattunut. En osaa sanoa olenko aika ajoin onnellinen, koska en tunnista onnea enää muiden tunteiden seasta, mutta päivät ovat useammin hyviä huonojen asioiden kera kuin huonoja, hyvien asioiden piristäminä. Työt ovat kuitenkin tältä erää hoidettu, luojan kiitos ja loppujen lopuksi sinnekkin tuli hitusen ikävä. Mummot ja papat osaavat halutessaan olla oikeen söpösiä. Mutten mie silti halua hoitoalalle, vaikka kuulemma oikeen hyvin sinne sopisinkin. Nyt on kuitenkin aika vaihtaa työvaatteet kesämekkoihin ja suunnata muutama tunti lentokoneella etelään. Olen enemmän kuin valmis pitämään hauskaa joka päivä, aamusta iltaan ja jättää murheet ja sateet ja huonot kelit tänne Suomeen teille (: Olipas ilkeästi sanottu, mutta olen silti onnellinen päästessäni täältä pois. Näin ikäviä ilmoja ei kyllä tule ikävä ja oikeastaan en varmaan jää kaipaamaan mitään mitä tänne jää. Ihan hyvä niin.


Vielä loppuun yksi asia, jonka olen huomannut tässä lähi aikoina elelessäni - mie pärjään elämässäni ihan hyvin yksin, kunhan saan vain pitää parhaan ystäväni lähellä. Olen oikeasti vasta nyt tajuamassa miten tärkeä ihminen hän on ja miten paljon rakastan häntä. Ihme juttu. Vittuun mitä muut ajattelee hänen sekopäisyydestään, koska koko elämäni aikana kukaan muu ei ole hyväksynyt miuta juuri tällaisena kuin olen. Ja tällainen mie nyt vain satun olemaan, paskat luojalle ja sitten eletään (:

 

 

ISOILLA KIRJAIMILLA

Mie itkin viime yönä ensimmäistä kertaa koko kuukauden aikana ja tein sen kyllä ihan tarpeaksi kunnolla. En tiedä onko hyvä asia etten enää itke, sillä voisi kuvitella ettei miulla ole enää itkemisen aihetta, mutta toisaalta haluaisin itkeä ja kyllä miuta itkettää vaikkei kyyneleitä tule. Ja eilinen oli taas maan päällistä helvettiä. Miulla meni hermot kun oltiin vanhempien kanssa sohva ostoksilla ja nämä eivät voineet luoda miulla kahta minuutti, kahta minuuttia että olisi näyttänyt kivan sohvan jonka haluaisin omaan huoneeseeni. Sain vaan vastaukseksi kasan halveksuvia katseita ja "hus" käden liikkeitä. Turhauduin, suutuin, alkoi itkettämään ja halusin vaan pois. Niimpä mie marssin kaupasta ulos, autolle joka ei valitettavasti ollut auki ja seisoin sitä vasten seuraavat 50 minuuttia. Puolen tunnin kohdalla alkoi tihkuttamaan ja satoikin vähän, mutten mie halunnut palata takaisin. Tunti niillä meni tajuta että olin poissa ja seisoin vesisateessa palelemassa. Tunti.

http://www.youtube.com/watch?v=ScNNfyq3d_w

Silloin yöllä kun itkin tajusin kaipaavani vain ihmistä, ketä tahansa ihmistä jolle pystyisin puhumaan. Tiedän että olen puhunut tästä ennenkin ja herää varmaan kysymys miksen sitten mene juttelemaan kellekkään, mutta olen vaan niin vatupää etten pysty. En pysty koska miusta on kauheaa valittaa ihmiselle ja pelätä koko ajan että tämä ajattelee suurin piirtein "koska tuo valittaminen loppuu" tai "miksi se tuli taas juttelemaan." Kyllä mie tiedän ettei varmasti kaikki ajattelisi noin, muttei se vaikuta mihinkään. Joten ole kiltti jos tunnet miut ja siuta ei haittaa kuunnella tämmöisen ihmisen ajatuksia, niin tuli juttelemaan. Kukaan ei pysty koskaan tajuamaan miten kivalta se miusta tuntuu.

Ja koska tästä tuli näköjään valitus/angsti postaus, niin pitää kai mainita että bulimia on täällä taas. En oikeen tiedä miksen pidä sitä kauhean huonona juttuna, mutta nyt kun työt alkaa ja pitäisi kohta Italiaankin lähteä, niin haluaisin siitä vaan eroon. Haluan laihtua normaalilla tavalla, liikkumalla ja oikealla ruokavaliolla, enkä ahmimalla ja oksentamalla. Huoh. Mie tiedän satuttavani tiettyjä ihmisiä teoillani, mutta siksi juuri pidän suuni kiinni enkä kerro heille niistä mitään. Ja siksi te harvat jotka tätä luette, jouduttele kuuntelemaan kun puran tunteitani tänne. Vaikka onhan tämä vielä miun blogi. Ainakin melkein.

http://www.youtube.com/watch?v=Ek0SgwWmF9w

No mutta loppuun jotain kivaa minkä väsäsin tässä kaiken angstin keskellä (: Olen itsestäni aika ylpeä, kun sain vihdoin toteutettua jonkun ideani loppuun asti ja tykkään tuosta kyllä paljonkin. (No siis maalasin vaan tuon hyllyn valkoiseksi, liimasin taustat, kiinnitin seinään ja koristelin, mutta on se silti söpö :)

In a world like This

Back at home, finally. En ole pitkään aikaan nauttinut näin kodista tai osannut arvostaa sitä että miulla on oma huone, toimiva netti, tietokone ja televisio, sillä jotenkin niitä on vaan alkanut pitää itsestään selvyyksinä. Olen myös pitänyt aika selvänä, että voin vain soittaa jollekkin ystävälleni ja päättää tavata jossain - nyt kolme miun ystävistä on Italiassa ja olo on hiukan haikea, vaikka kyllä tässä pärjäillään. Kaksi tulee kuitenkin takaisin ennenkuin mie ehdin lähteä sinnepäin, mutta onhan tässä vielä viikko yksin oloa ja sitten työtkin alkaa. En ole ihan varma miten suhtaudun töiden alkamiseen, tavallaan innoissani ja eurojen kuvat silmissä, mutta pelkään kyllä vähän että joudun tekemään kauhean epämiellyttäviä hommia ja inhoan joka ikistä päivää. No kyllä mie kahdesta viikosta selviän ja sitten lentelenkin yksin Italian auringon alle, palamaan saman väriseksi kuin paloauto. Ah että nämä geenit ovat ihana asia!

Olen tässä hetken miettinyt millainen kuva ihmisillä on miusta, johtuu ehkä siitä että katsoin Easy A'n äsken ja en oikeen päätynyt minkäänlaiseen vastaukseen. Miun koulussa ihmiset eivät tunne miuta sinä punahiuksisena tai sillä jolla on hyvä keskiarvo, vaan olen lesbo. (Se joka on seurustellut tytön kanssa, lepakko, se joka "osaa" lentää ja karttaa valoa.) Olen kyllä varmaan kutsunut itseäni lesboksi täälläkin, mutta enhän mie oikeasti edes ole täysin naisiin päin, vaikka kummatkin suhteeni ovat olleet tytön kanssa. Kai kyllästyin vaan korjaamaan aina lesbon biksi ja sitten miusta tuli lesbo. Ei miuta edes haittaa se, mutta voinko sen takia menettää mahdollisuuden, että voisin alkaa seurustelemaan jonkun pojan kanssa? En kai, tai toivottavasti en, mutta olisi se varmaan aika outoa kaikille. (Tämä tuli taas mieleen kun tapasin kauppaan mennessä ihan hemmetin komean miehen, valitettavasti se oli jo mies ja liian vanha, mutta nyt jälkikäteen vaan toivon etten tuijottanut häntä suu auki. Olisi kyllä ollut aika noloa.) Mutta antaa elämän viedä eteenpäin ja katsoa sitten millaisia ihmisiä se tupsauttaa miun elämään (:

Joo, tänään oli miun syvällinen päivä. + Btw löysin vihdoin omalla nimelläni varustetun zero pullon ja oli ihan pakko ostaa sellainenkin. Voi että..

I'm never changing who I am, BUT heartbreak changes people.

Poissa silmistä, poissa mielestä

Minä luulin että olet kuollut,

mutta se et ollutkaan sinä,

vaan hän joka lensi taivaaseen,

aurinkoon tulta syöksevään.

Ja vaikka olenkin iloinen sinusta,

suren sitä etten koskaan, enää koskaan

tule näkemään häntä lähtenyttä,

jolla oli maailman kaunein hymy.

Niin minunkin tekisi mieli lentää,

sinne pilvelle lukemaan rakkaudesta,

runoja tunteiden vallakumouksista

ja vain olemaan hänen kanssaan.

Mutta olen luvannut jo toiselle,

joskus kauan sitten rakkaudessa,

etten saa koskaan tehdä sitä,

mitä virheeksi hän silloin kutsui.

 

I miss u..

 

Ihmisiä kuolee ihan kauhean paljon. Eikä sen jälkeen saa enää uutta yritystä ja silloin kaduttaa ja ihan helvetin paljon, jos tuhlannut elämänsä vain masenteluun ja yksinäisyyteen. Vaikka ymmärrän kyllä miksi ihmiset ovat masentuneita ja haluavat välillä olla yksin. Mie en kyllä haluaisi, mutta ainakin yritän hoitaa kumpaakin asiaa parempaan suuntaan. En tiedä mistä tämä koko kuolemajuttu sai alkunsa, ehkä siitä että menetin taas yhden tai siitä että olen vanhuksien seurassa ja tajusin, miten vähän aikaa heillä on enää elää. Tai oikeastaan miten vähän aikaa meillä kaikilla on aikaa elää.

 

En pysty syyttämään niitä jotka tekevät itsemurhan, jos heillä menee huonosti tai miksi joku vaikeasti sairastunut haluaa vain kivun loppuvan, mutta miun itseni pitäisi ainakin alkaa elämään enemmän. Ja mie olen luvannut itselleni yrittää parhaani ja varmasti yritänkin, mutta olen myös tajunnut sen että haluan onnea niin kovin, että vihdoin suostuin päässäni ajatuselle lääkkeet. Lupaan alkaa napsimaan aamuin illoin pillereitä, jos miun iloisuuteni vaatii sitä ja yhden Erikan blogista lainaten: "Ei herrajumala mua" kuinka itsepäinen olen tähän asti ollut. Mie vain haluan olla yhtä onnellinen kuin muutkin.