Minun täytyy pyytää anteeksi maailmalta,
joka on yrittänyt kaiken aikaan kasvattaa minua.
Enkä ole osannut iloita joka ikisestä päivästä,
jona vain hengitän ja elän matkaani terveenä.
Minä pyydän anteeksi vanhemmilta,
joilla on hyvin suuri pinna ja paljon rakkautta.
Sillä ilman sitä rakkautta, kodin lämpöä ja perhettä,
en olisi täällä muistelemassa eilistä.
Ja kaikken tärkeimpänä pyydän anteeksi sinulta,
kaikista niistä sanoista jotka jätin sanomatta.
Sekä niistä monista, monista kuluneista kuukausista,
jolloin olen vain itsekkäänä vihannut sinua,
vaikka se ei ollutkaan vihaa, ainoastaan rakkautta.
Mie en jaksa enää sitä kaikkea tunnekuohua ja vihaa jota olen kantanut sisälläni aivan turhaan. Mie olen pahoillani, kun miulla kesti näin kauan tajuta se ja näin kauan ennen kuin osasin luopua niistä tunteista. Se ei ollut reilua teitä tai miuta kohtaan. Ja vaikka te ette sanoneetkaan tai vihjanneetkaan miulle, että nyt olisi aika lopettaa tuo kaikki negatiivisuus, niin miun keho kertoi sen miulla. Sekä myöhemmin mieli. Elämä on turhan lyhyt riitoihin. Ja omani on vielä useimpienkin elämää lyhyempi - tunnen sen vain täällä, jossa joskus oli sydän.
Mie myönnän sen nyt, mie rakastan vieläkin.
Ja kyllä, se sattuu kun sydän lyö ilman vastakaipua.
Mutta kyllä, mie olen hyvin, hyvin iloinen hänen puolesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti