Tänään tulee näköjään monta postausta, mutten oikeastaan edes jaksa välittää moniko ihmistä tämänkin lukee. Saan tänne kirjoittamisesta kuitenkin hiukan helpostusta..
Etsin äsken runoja tuota runokirjaani varten kaikkialta mistä keksin ja löysinkin niitä ihan kivasti, kunnes jotenkin jäin vain lukemaan viime kesän kirjoituksiani. Olin silloin niin onnellinen, mutta ennen kaikkea rakastunut. Ja sitten mie tajusin ja se ajatus iski ilmat pihalle saaden miut vaan haukkomaan henkeä. Mie olen ihastunut. Tuo lause kuulostaa niin hiton tyhmältä jo omassa päässäni, että varmaan muidenkin, mutta niin.. En osaa kuvata sitä toisin.
Ihastumisen pitäisi olla iloinen asia, uuden alku ja vanhan hyvästeleminen, mutta ei se ole. Mie vannoin jo hupsusti ensimmäisen suhteeni jälkeen etten antaisi kenenkään satuttaa miuta uudelleen (silloin kun omasin vielä terveen itsesuojeluvaiston), mutta tietenkin siinä kävi toisin. Ja sitten lopussa taas samalla tavalla. Mutta nyt mie en suostu alistumaan typerien tunteideni valtaan ja tekemään ihastumiseni eteen mitään, sillä tiedän miten huonosti siinä kävisi. Tiedän ettei sitä toista henkilöä voisi kiinnostaa paskan vertaa mitä mie ajattelen. Mie en ole vain hänen tyyppiään. Eikä hänkään ole minun. Tai tähän asti luulin etten kiinnostu miespuolisista ihmisistä. Hitto.
Inhoan itseäni ihan hemmetisti ensinnäkin sen takia, että teen tästä näin suuren asian, mutta miuta ahdistaa vaan niin paljon. Toiseksi inhoan itseäni koska annoin hupsun sydämeni ihastua jälleen. Miksei omia tunteitaan vaan voisi hallita.. Tuntuu ihan siltä kuin sydämeni ympärille olisi muurattu betonista kuori, jota irrotetaan nyt yksi lohkeama kerrallaan. Ja miuta ahdistaa kun en voi puhua tästä kenenkään kanssa, se ahdistaa niin kauhean paljon..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti