Elämän varrella kirjoitettuja

Olen koittanut keksiä kauan aihetta postaukseen ja keksinytkin muutaman, mutta heti kun yritän kirjoittaa joitain ajatuksiani näytölle.. Kaikki vain jotenkin katoaa. Koko päivä on ollut stressaava, kiireinen ja täynnä romahduksia, vaikka olenkin vain maannut sängyn pohjalla menemättä kouluun. Outo syyllisyyden tunne täytti miut aamulla, koska en jaksanutkaan lähteä mihinkään vaikka olisi ehkä pitänyt. Ennen pystyin rauhassa lintsaamaan koulusta hyvällä omatunnolla, mutta nykyään alan moittimaan itseäni heti kun jätän jonkun asian tekemättä. Ja yksin oleminen ei taaskaan tehnyt hyvää.

Koska miulle on nyt jostain tullut outo, pakottava tarve postata usein ja pitkiä postauksia (saan kai siitä jonkinlaista tyydytystä) niin aion tähän loppuun lisätä muutaman elämäni aikana kirjoittamani runon. Kaikki nämä löytyivät jostain blogini syövereistä, kun aloin selaamaan mitä kaikkea olen joskus kirjoittanut ja jotenkin vain sopivat tähän hetkeen.

Olen väsynyt katsomaan vierestä muiden onnea.

Ja aina kun yritän itse, en saa itselleni toivoa.

Olen kulkenut hangessa ja polttavassa hiekassa.

Nyt tunnen olevani vain kuumalla autiomaalla liftaamassa.

Olen nähnyt unia ja rakastanut maailman menoa.

Kunnes heräsin unelmista ja näen nykyään vain painajaisia.

Olen ollut onnellinen ja elänyt maailman hyvän puolella.

Mutta tipahdin ja seison nykyään helvetin kuilulla.

Ja olen joskus herännyt aamulla ja hymyillyt koko keholla.

Nykyään haluaisin vaan tietää nukahtaessani illalla, jaksanko enää avata silmäni aamulla.

12. huhtikuuta 2012 - I'm too tired

Uneliaita hetkiä aamuauringossa,

pitkiä tunteja,

ahdistavaa iltapäivässä.

Sekunttiviisarin tikitystä,

sanoja ilmassa,

mustekynän tahroja valkoisella.

Soratien rapinaa,

ihmisten huutamana lauseita,

kuuroja korvia.

Hetken helpotuksia väliaikana,

stressiä iltoina,

kyyneleet poskilla.

Elämää armotta noidankehässä,

tuska hengessä,

halu luovuttaa ihmisellä.

12. elokuuta 2012 - And one more year of school, fuck

Mihin enkelit oikein katoavat kun kuolevat,

maailman päältä poistuvat, taivaiden teitä taas kulkevat?

Onko maailmassa edes olemassa pahoja enkeleitä?

Jos olisin kuitenkin yksi enkeli sellainen,

niin viaton ja valon hohtoinen, enkä paha tai tummasieluinen,

en varmaankaan enää omistaisi siipiä,

vaan ne katkottu olisi teolla maailmaan päällä.

Minut luotiin tänne sinua suojelemaan, ongelmissasi auttamaan,

mutta entä jos suojelusenkeli itse tarvitsisi auttajaa,

tai mitä taivaan enkelin edeksi voi edes tehdä?

Mutta jos enkeli vain täysin epäonnistuu,

oman maailman valon kadottaa ja helvetin puolelle vain tipahtaa,

tulee hänestäkin yhtälailla kuolevaista tuhkaa?

Ja mitä jos enkeli kuitenkin ahdistaa autettavaa,

kituu maassa omissa aatteissaan, voiko enkeli edes silloin kuolla?

Sillä eihän kukaan voi jättää suojeltavaa,

jos sinä häntä ja hän sinua vain täysin rakastaa,

mutta haluaisin vain tietää, miksi enkelten täytyy silti sulkia pudottaa

ja verisiä kyyneleitä aina välillä maan pinnalle vuodattaa.

31. lokakuuta 2012 - Viime yön mietteitä enkeleistä

Kaiken sen tuskan takana

En halua ajatella,

että kaiken sen loputtoman

ja loputtoman tuskana takana,

olinkin vain aiheuttajana

yksin minä.

Että olin syy kaikkeen,

ilman minua pärjää

nyt entistä paremmin,

että en tajunnut

sitä vain aiemmin.

Vaan nyt tässä hiljalleen,

alkaa selvitä asiat itselleen,

enkä ole enää minä,

ilman sitä kaikkea,

vaikka loppujen lopuksi,

aiheutin vain uhreja.

Anteeksi.

All those people

On kulunut kaksi päivää erosta, vain kaksi ja sekin tuntuu ikusuudelta. Alan vähitellen ymmärtämään aina vain lisää asioita, joita olen eron mukana menettänyt, eikä kaiken tuon ajatteleminen tee kovinkaan hyvää. En silti ole käsittänyt täysin että olen vapaa - että olen eronnut - etten enää seurustele, vaan olen jonkinlaisessa kooma tilassa, odottaen että alkaisimme taas seurustelemaan. Muttei kai niin sitten käy. En vain ymmärrä sitä vielä.

Eilen ja tänään ihmiset ovat tulleet juttelemaan miulla ihan oma-aloitteisesti ja yllätyin miten ihania ihmisiä ympärilläni on koko ajan ollut. He kertovat omia kokemuksia miten rankkaa ero on ollut ja että kyllä mie selviän, että miulla on heidät. Kaikki tuo saa miut hiukan onnellisemmaksi, sillä tunnen etten ole enää yksin, vaikka sydämestäni puuttuukin suuri pala. Olo on silti vieläkin tyhjä, enkä usko että se muuttuu pitkään aikaan mihinkään suuntaan. Kai tässä on sitten jaksettava näin.

Ystävieni lisäksi (tuntuu kuin olisin saanut juuri kymmeniä uusia ystäviä, no oikeastaan vain muutaman mutta silti) ovat vanhempani ja oikeastaan kaikki muutkin käyttäytyneet oudosti. Kukaan ei vaadi kotitöitä, saan rahaa ilman kysymistä, että mene vain kauppaan ja osta jotain kivaa. Miulle tuodaan karkkia, saan koulussa haleja, pyydetään kaikkialle ja kannustetaan jaksamaan. Ihmiset ovat oikeasti muuttuneet. Tai miun elämä muuttui ja he siinä samassa. Olen oikeasti iloinen kaikesta tästäkin, mutta jotenkin en millään saa vaan oloani paremmaksi, en vaikka ympärillä on niin monia ihania ihmisiä. Kun äitini haki miut bussiasemalta lauantaina hän sanoi suurin piirtein jotain tällaista: "Kyllä sie muutaman vuoden päästä olet kunnossa." Kestääkö miulla tosiaan muutama vuosi parantua?

"Olen oikeasti iloinen kaikesta tästäkin, mutta jotenkin en millään saa vaan oloani paremmaksi, en vaikka ympärillä on niin monia ihania ihmisiä." Muttei häntä..

Pelkään nykyään nukkumaan menemistä ihan kauheasti ja viivyttelen siihen asti kun olen nukahtamassa pystyyn,

en tiedä edes miksi. Aamulla kadun sitä ja haluaisin nukkua pidempään.

Tarvitsen apua

Miksei kukaan etukäteen kertonut,

miten paljon sattuu menettää,

joku joka on ollut niin kauan elämässä,

että ilman häntä on vaikea enää hengittää.

Miksei kukaan etukäteen neuvonut,

että varaudu mielessäsi vain pahimpaan,

ettei mikään mene kuitenkaan,

 niin kuin mielessäsi suunnitellaan.

Miksei kukaan voinut vain etukäteen varoittaa,

älä ryhdy taas kerran tähän piinaan,

että etsi keino pois täältä ennen kuin

kaikki taas päälle romahtaa.



I Have a Right

Kun eilen katsoin lentokoneen ikkunasta punertavalle taivaalle, koneen noustessa ilmaan tajusin asian, jonka miettimistä olen vältellyt monta kuukautta. Minä menetin hänet. Olen kyllä "tiennyt" tuon asian jo kauan, mutta kun se viimein tapahtui.. En osaa kuvata sitä tuskaa sanoin. Tunsin vain olevani puolikas, ei, tunsin olevani tyhjä. Tyhjä.

Itkin sitten koneessa, lentokentällä (jonne jumahdin tunniksi, koska jäin tyhmänä istumaan kahvilaan ja myöhästyin bussista), bussissa ja kotona omassa huoneessa yksinäisempänä kuin koskaan. Miuta ei ole luotu sinkuksi, koska tarvitsen ollakseni onnellinen jonkun ihmisen, joka rakastaa minua. Tajusin eilen yöllä myös sen, että kelle mie oikein soitan jos herään painajaiseen enkä saa unta, joku asia alkaa stressaamaan ihan liikaa, kielletyt asiat tulevat mieleen tai tarvitsen vain kauheasti ihmistä jolle puhua. Ei miulla ole tällä hetkellä ketää. Paskempi asia. Tänään kun vanhemmat alkoivat huutaa ja pommittaa asioilla, olisin tehnyt mitä vain että olisin voinut soittaa jollekkin. Tarvitsen ihmisen, tarvitsen ystävän.

Tänään ajatukset ovatkin pyörineet kahden mietteen välillä, toinen toisensa perään jättämättä miuta rauhaan - "haluan hänet takaisin" ja "en selviä tästä yksin". Välillä tosin olen hermostunut itselleni ja potkinut itseäni perseelle, mutta jotenkin aina palaan vaan noihin ajatuksiin. Olen luvannut hänelle antamassani kirjeessä etten aio olla hankala ex'ä, enkä tahdokkaan olla sitä, mutten vain mahda mitään sille kaikelle rakkaudelle jota edelleen tunnen häntä kohtaan. Yllätyin kuitenkin yöllä, kun sain kauhean vihan puuskan joka jatkuu vieläkin. En tiedä ketä kohtaan tai miksi olen vihainen, mutta olen vain. Ehkä itselleni kun annoin kaiken mennä näin..

Leaving

Olen lähdössä. Lähden huomenna takaisin etelään, jättäen taakseni tytön, jota rakastan ja ottaen mukaani yksinäisyyden. Alan nyt opettelemaan elämään yksin, vaikkei siitä helppoa tulekkaan ja asia kyllä ahdistaa ihan tarpeaksi. Muttei mahda mitään, näin mennään.

Olen viettänyt tämän viikon lukiossa jota tyttöni käy (kai voin vielä sanoa tyttöni?), sillä olen hiihtolomalla taas täällä. On ollut jännittävää ja samalla hämmentävää katsoa vierestä lukion normaaleja koulupäiviä, kun itse käyn vasta yhdeksättä luokkaa. Nyt voin kyllä todeta, että lukio on paljon kivempaa kuin osasin odottaa ja ihmiset etelässä ovat paskoja. Tarkoitan siis useimpia meidän koululaisia, jotka voisivat vähitellen kasvaa aikuisemmiksi. Ainakaan lukio ei pelota enää yhtään. 

Postausta ette varmaan saa aika pitkään aikaan, koska tiedän sekoavani erosta - vaikka olen kyllä jo ollut aika kauan sekaisin. Muutama ensimmäinen kuukausi tulee olemaan pahimpia ja päivät varmaan kuluvat aika lailla yksinäisyydessä, ahdistuksessa, itkien ja itsemurhaa vältellen. Mutta kyllä tästä noustaan vielä joku päivä takaisin ihmisten ilmoille ja voin sanoa taas rehellisesti olevani onnellinen (: Sitä odotellessa hyvää kevään odotusta kaikille.

Minä uskoin
tulevaisuuteen.
Se vain katosi
yhtäkkiä.

I'm home

Jokaisen kotona riidellään,

itketään pimeässä nurkassa yksinään,

mutta aina kotoa löytyy joku,

joka oikeasti välittää.

Ei kotona tarvitse yrittää

olla joku toinen miten itsensä ymmärtää,

koska kotona ihmiset rakastavat,

juuri sinua kaipaavat.

Ja vaikka koti menisikin rikki,

sieltä ihmiset eroaisivat,

ja kaikki erilleen maailmalle karkaisivat,

pitäisi jokaisella silti olla paikka,

jota voida kutsua kodiksi.

Crying alone, again

Tarvitsen ihmisen, kenet tahansa, auttakaa joku.

Apua?

Does anybody care about me anymore?

Olen pahoillani etten ole postannut pitkään aikaan, en tosin tiedä lukeeko kukaan edes tätä, mutta asia on vain niin ettei miulla ole voimia enää mihinkään. (Ja nettikin on kyllä viime päivinä ollut tuhma, eikä ole toiminut.) Jos et jaksa kuunnella valitusta kuinka huonosti voin, niin ei se mitään ja voit lopettaa lukemisen tähän (: Miun elämään ei tällä hetkellä vain kuulu kauheasti muuta kuin itkemistä ja yksin olemista, surullistahan se on.

Mie tunnen vaan olevani koko ajan yksin. Onhan miulla ystäviä ja oikeastaan aika montakin, mutten vaan koe voivani puhua kellekkään heistä. Miun täällä asuvat ystävät on hiukan omanlaisia ja vaikka juuri sellaisina ihania, niin eivät he pysty koskaan ymmärtämään tunteitani tai samaistumaan miuhun. Ehkä mie ikinä haluisikaan sitä. Mutta sitten ei enää ole ketään - olen yksin. On niin ahdistavaa alkaa itkemään yöllä ja tajuta, ettet voi soittaa kellekkään. Ettet voi laittaa viestiä, voit vain maata yksin ja itkeä. Kukaan ei kuuntele, kukaan ei kysy miten voin,

välittääkö kukaan edes miusta enää?

Eikä tälle ole pitkään aikaan tulossa muutosta.

Tuhansia kyyneleitä valumassa poskilla,

satoja iltoja itkien masentuneena,

kymmeniä ihmisiä ympärillä pyörien,

yksikään ei pysähdy kohdalle,

kuuntelemaan lohduttaen.

Almost a year

On kulunut lähes vuosi kun tapasin sinut ensimmäisen kerran,

oikeastaan tasan 11 kuukautta ja muutama tunti päälle.

Vaikka tulevaisuus näyttääkin meidän kahden osalta synkältä,

tahdon silti ajatella kaikkia hyviä muistoja hymyillen.

En kadu yhtään päivää tai hetkeä jonka vietin sinun kanssasi,

ne ovat minulle tärkeämpiä kuin osaat kuvitellakkaan.

Ne auttavat jaksamaan eteenpäin huonoinakin päivinä ja

muistuttavat mitä kaikkea hyvää elämä voi tuoda eteesi.

Tahdon muistaa meidän suhteemme onnellisena,

enkä keskittyä huonoihin hetkiin joita jokaisella on ollut.

Ja sitten monen vuoden kuluttua kun kumpikin on siirtynyt eteenpäin,

saan hymyillen katsella valokuvasta kasvojasi

ja todeta miten onnekas olin silloin joskus,

kun tapasin sinut.