Kun eilen katsoin lentokoneen ikkunasta punertavalle taivaalle, koneen noustessa ilmaan tajusin asian, jonka miettimistä olen vältellyt monta kuukautta. Minä menetin hänet. Olen kyllä "tiennyt" tuon asian jo kauan, mutta kun se viimein tapahtui.. En osaa kuvata sitä tuskaa sanoin. Tunsin vain olevani puolikas, ei, tunsin olevani tyhjä. Tyhjä.
Itkin sitten koneessa, lentokentällä (jonne jumahdin tunniksi, koska jäin tyhmänä istumaan kahvilaan ja myöhästyin bussista), bussissa ja kotona omassa huoneessa yksinäisempänä kuin koskaan. Miuta ei ole luotu sinkuksi, koska tarvitsen ollakseni onnellinen jonkun ihmisen, joka rakastaa minua. Tajusin eilen yöllä myös sen, että kelle mie oikein soitan jos herään painajaiseen enkä saa unta, joku asia alkaa stressaamaan ihan liikaa, kielletyt asiat tulevat mieleen tai tarvitsen vain kauheasti ihmistä jolle puhua. Ei miulla ole tällä hetkellä ketää. Paskempi asia. Tänään kun vanhemmat alkoivat huutaa ja pommittaa asioilla, olisin tehnyt mitä vain että olisin voinut soittaa jollekkin. Tarvitsen ihmisen, tarvitsen ystävän.
Tänään ajatukset ovatkin pyörineet kahden mietteen välillä, toinen toisensa perään jättämättä miuta rauhaan - "haluan hänet takaisin" ja "en selviä tästä yksin". Välillä tosin olen hermostunut itselleni ja potkinut itseäni perseelle, mutta jotenkin aina palaan vaan noihin ajatuksiin. Olen luvannut hänelle antamassani kirjeessä etten aio olla hankala ex'ä, enkä tahdokkaan olla sitä, mutten vain mahda mitään sille kaikelle rakkaudelle jota edelleen tunnen häntä kohtaan. Yllätyin kuitenkin yöllä, kun sain kauhean vihan puuskan joka jatkuu vieläkin. En tiedä ketä kohtaan tai miksi olen vihainen, mutta olen vain. Ehkä itselleni kun annoin kaiken mennä näin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti