Someday, somewhere I will find You

Minä unelmoin jo sinusta,

jolla ei ole vielä kasvoja,

mutta silti niin paljon rakkautta,

olen sinulle sydämessäni varannut.

Enkä välitä välimatkasta,

joka ei meitä koskaan erota,

vaan tiedän että minä riitän

sinulla juuri tällaisena.

Eikä minun tarvitse yrittää,

olla yhtään itseäni enempää,

vaan rakastat minua

yhtä paljon kuin minä sinua.

Vieden mieleni ja sydämeni,

antaen takaisin vain omasi

ja se riittää meille

kummallekkin aivan hyvin.

Ja ehkä jonain päivänä,

saa taas nimettömäni häikäistä,

tietäen ettet lähde minnekkään

vaan jäät tänne elämään.

Dreamer. Tajusin vasta nyt kuinka kauan olen kutsunut itseäni tuolla nimellä ja oikeastaan aika monessakin paikassa, aina kun en ole tahtonut kirjoittaa oikeaa nimeäni jonnekkin. On miulla toki muitakin vaihtoehtoja, mutta tuota käytän selkeästi eniten. Dreamer sai alkunsa yli vuosi sitten ja miulle ei ole kertaakaan tullut halua vaihtaa sitä, tai saati miettiä ettei se kuvaa miuta enää. Sellainen mie nyt vain olen, tyttö jolla on paljon unelmia. Näiden ajatusten myötä olen päättänyt tehdä top. kymmenen tämän hetkistä unelmaani, jotka eivät kaikki ole järjestyksessä tai yhtään realistisia, mutta unelmiani ne silti ovat. Toivottavasti kukaan ei tule dissaamaan niitä tänne, sillä miusta jokaisella on oikeus haaveisiinsa (:

1. Mie haluan löytää sen oikean, joka rakastaa miuta juuri tällaisenä, eikä jätä miuta koskaan yksin. (Tiedän että erot ovat kokemuksesta yleisiä, mutta saahan sitä aina toivoa?)

2. Haluan päästä eroon masennuksesta ja ylimääräisestä stressaamisesta tai ainakin oppia elämään niiden kanssa, sekä kontrolloimaan niitä.

3. Tuntea onnistuneeni elämässäni ja nähdä tulevaisuuden valoisena.

4. Lähteä kiertämään maailmaa ja käymään ainakin Miamissa, Floridassa, Australiassa, sekä Japanissa kirsikankukkien kukkiessa.

5. Disney World, Hurtsin ja Lana Del Reyn keikat, sekä oma punainen avoautoni.

 

6. Haluan myös muuttaa ulkomaille pieneen kerrostaloasuntoon tai minne vain pois Suomesta ja ainaisesta pimeydestä.

7. Sisustaa oman talon aivan niin kuin haluan ja tehdä siitä koti.

8. Lähteä kehitysmaahan tai muuhun paikkaan auttamaan lapsia ja naisia, sekä katsomaan miten he iloisevat elämän pienimmistäkin asioista, jota itse vasta opettelen.

9. Ottaa pieni suloinen tatuointi, jolla on paljon merkitystä.

10. Mennä naimisiin tai rekisteröidä parisuhde rakastamani ihmisen kanssa ja järjestää hääjuhla ystävien ja sukulaisten kanssa.

+ 11. Tehdä jotain niin hullua, etten seuraavana päivänä uskalla näyttäytyä ulkona.

The F- Word & Blind eyes

Avaan puisen, raskaan oven ja astun pois vilkkaalta kadulta, pois muiden tuijottavien katseiden alta. Nousen kierreportaat yksi kerrallaan ylös, hitaasti mutta varmasti ja haistan jo sairaalamaisen oksettavan hajun, joka voimistuu avatessani vielä yhden oven: -- aluesairaalan nuorisopsykiatrinen poliklinikka. Niin siinä ovessa lukee.

Kaikki se keltaisuus ja valoisuus saa silmäni hetkeksi räpyttelemään, yrittäen tottua uuteen paikkaan ja erottaa kirkkauden keskeltä asioita. Näen oikealla puolellani vastaanottovirkailijan tiskin ja jään odottamaan sen eteen kaivaten apua mihin mennä. Nainen tiskin toisella puolella juoruaa lapsensa poikaystävistä, sekä ruokakaupassa tapaamastaan ärsyttävästä naisesta. Viiden minuutin jälkeen kyllästyn odottamaan ja vapisivin jaloin istahdan lähellä olevalle oksennuksen keltaiselle sohvalle - jos joku miut haluaa löytää, saa hän löytää miut tästä. Kymmenen minuutin jälkeen nainen juoruaa vieläkin, eikä yksikään ihminen ole pysähtynyt kysymään nimeäni tai pyytämään minua sisään. Ohitseni kävelee vain epämiellyttävän näköisiä ihmisiä, kiireinen ja vittuuntunut ilme kasvoillaan. En halua kysyä heiltä mitään, en uskalla.

Puolen tunnin päästä vanhahko nainen tulee hakemaan miut pois ja pääsen isoon huoneeseen, jossa odottaa toinen pyöreämpi nainen. Istun tuoleista rakennetun ympyrän ovea lähimmälle tuolille, jonne kuulen kadulta tulevat liikenneruuhkan äänet selvästi ja yritän asettua mahdollisimman mukavaan asentoon.
 Seuraava tunti kuluu mitä epämieluisimmin. Mie vihasin sitä kauheaa paikkaa ensimmäisestä sekunnista asti, kun se vanhempi nainen kutsui miuta väärällä nimellä ja sai miut tuntemaan itseni epätervetulleeksi. Viiden minuutin jälkeen haluaisin vain syöksyä ovesta ulos ja olla ikinä palaamatta enää sinne, mutta ilmapiiri kiristyy entisestään ja tunnen kuinka alan huohottamaan paniikin tullessa. Saan selville että toinen, se puheliaampi ja paksumpi nainen on kotoisin Virosta ja siksi hän puhuu huonoa suomea - puolessa välissä tuntia tajuan vihaavani häntäkin, en enää vain yleisesti sitä paikkaa. Toivoisin vanhemman naisen puhuvan jotain ja pelastavan miut, mutta hän pysyy vain hiljaa. Kaikesta huolimatta saan valheet pysymään sisälläni, josta olen ihan ylpeä.

Hän "Miksi arvioisit itsellesi lievän paniikkihäiriön? Etkö pysty käymään kaupassa tai missään ihmisten ilmoilla?"

Minä "Ei se niin paha ole, mutta saatan saada paniikkikohtauksia pienistäkin asioista, kuten unohdettuani jonkun kirjan kotiin. Loppujen lopuksi itken, tärisen ja seuraavat tunnit kuluvat kauheassa ahdistuksessa ennen kuin saan itseni rauhoittumaan."

Hän "Aha. No ei se sitten mitään."

..
Hän "Mitä kaikkea sinä sitten olet itsellesi tehnyt? Mitä tarkoitat itsensä satuttamisella? Oletko koskaan joutunut sairaalaan tai lääkärille sen takia?"

Minä "Viillellyt, ottanut lääkkeiden yliannostuksia, ollut syömättä, hankkinut bulimian ja

kaikkea sellaista. En ole."

Hän "Et siis ole tehnyt mitään vakavaa? Mm."

Kaikki ne "aha" sanat ja negatiiviset hyminät saivat oloni niin kauheaksi, ettei sitä pysty edes kuvaamaan järkevillä sanoilla. En ymmärrä miksi psykiatriksi täytyy ryhtyä, jos ei tule ihmisten kanssa toimeen tai halua auttaa heitä? Ei toisen pitäisi saada kysymyksillään, mielipiteillään ja koko olemuksellaan ihmistä hermostumaan ja pidättelemään kyyneleitä. Ei se vain ole oikein, mie kaipaisin apua, en lisää stressattavaa.

Kellon siirryttyä kahdestatoista yhteen annan sen vanhemman naisen varata miulle kolme seuraavaa aikaa, vaikka olenkin kieltäytynyt melkein kaikesta heidän parantumisprosessisuunnitelmassaan ja ehdotuksistaan. Mutten mie vain halua vanhempiani tai lääkkeitä tähän mukaan. En halua. En haluaisi myöskään mennä millekkään niistä varatuista ajoista, sillä pelkään sinne menoa ja sitä ilmapiiriä mikä siellä vallitsee. Se on vain yksinkertaisesti ihan helvetin ahdistava paikka. Uskokaa hyvät ihmiset että kyllä mie yritän mennä, mutta pitää katsoa millainen olo silloin sitten on. En vain halua lähteä sieltä taas kyyneleet silmissä, olo epätoivoisena, sekä antaa jalkojeni pettää allani rappusissa, ja päässäni sumenevan - niin kuin viimeksi kävi. Luojan kiitos kukaan ei nähnyt sitä.

Anteeksi että joudun vielä vuodattamaan kaiken tänne ja että tuosta tuli nyt kauhea romaani, mutta jotenkin koin sen vaan pakolliseksi. Ehkä miuta sitten hiukan auttaa kirjoittaa tänne asioita ja toivoa että joku lukee ja ymmärtää oloani. Onhan se aika paljon toivottu, muttei se mitään. Pitäkäähän kaikki kuitenkin hyvä viikonloppu ja koittakaa olla stressamatta mistään liikaa (: Ja kiitos tämänkin romaanin lukemisesta ^^

 

Kauan odotettu

Huomenna miulla on kauan odotettu poli (nuorisopsykiatrinen poliklinikka) ja niille jotka eivät tiedä mitä tuo tarkoittaa, niin se on vain paikka jossa on psykologeja, psykiatreja ja lääkäreitä auttamassa nuoria heidän ongelmiensa kanssa. Mutta ei, mie en ole muuttamassa sinne. Yksi ystäväni oli kauhean huolissaan etten mie jää sinne pitkäksi aikaa ja vaikka se olikin todella suloista, niin en mie kuitenkaan ole jäämässä. Eihän sinne voisi edes jäädä? No kuitenkin.

Ajatukset huomisesta on sekavia, koska kun odottaa jotain niin kauan ja luo siitä itselleen pakottavan tarpeen, niin pettyy vaan paljon helpommin. Ja jos totta puhutaan, niin mie en usko että siellä on mitenkään erikoisempaa kuin psykologilla. Tietenkin toivon että olisi, että se auttaisi miuta korjaamaan itse oman tilanteeni, mutten mie oikeastaan usko siihen. Se nähdään sitten huomenna, kun joudun taas kertomaan koko elämänkertani uudelleen kahdelle täysin ventovieraalle ihmiselle, jotka katsovat luultavasti säälien ja yrittäen epätoivoisesti ymmärtää miun sekavaa elämää. Noin mie polista ajattelen ja toivotaan vaan todella että olen väärässä..

Olen päättänyt kuitenkin mennä sinne ennakkoluulottomasti, joka on kauhean vaikeaa miulle ja yrittää olla kärsivällinen kun he kysyvät samoja vituttavia kysymyksiä mitä olen itse jo itseltäni kysynyt. Eihän se loppujen lopuksi ole heidän syynsä etteivät tiedä elämästäni mitään ja kai miun pitää vaan kertoa sitten heille kaikki. Toinen asia minkä olen luvannut on se, etten aio valehdella tai vähätellä asioitani. Miun pitäisi hitto jo ymmärtää ettei itsemurha ajatukset ole yhtään terveitä, eikä miulta enää kysytä haluanko tätä vai ei. Miun on pakko mennä sinne ja piste. Kaipaisin vaan ihan kauheasti tukea, että joku tulisi rohkaisemaan ja sanomaan että kyllä kaikki ihan hyvin menee, mutta olen vaan jälleen kerran yksin. Milloin viimeksi joku edes tuli puhumaan miulle?

No heti tuon kirjoitettuani yksi ihana ihminen sitten tuli puhumaan ja olen siitä ihan iloinen, vaikka hänellä meneekin huonosti. Ehkä miun aivot on vaan todella vainoharhaiset, että on normaalia ettei ihmiset puhu kauheasti toisilleen ja itse pitää vaan tehdä aina aloite. Se on vaan jotenkin kauhean rankkaa ja itsetuntoa syövää.

+ Huomasin kyllä että valitin taas ajatuksiani tänne, mutten vielä ole saanut uutta blogiani valmiiksi ja voinut sinne siksi kirjoittaa. Yritämpä saada sen vain valmiiksi ja tunkea kaiken paskan sitten sinne (: Hyvää yötä kaikille!

Kauniiden ajatusten blogi

Mie olen päättänyt luoda uuden blogin kaikille ahdistuneille ja epätoivoisille ajatukselle, koska huomaan kyllä kuinka jotkut ihmiset ahdistuvat siitä mitä tänne kirjoitan. Aion tännekkin kirjoittella, mutta enemmin kauniita, toivottuja ja muuten vaan kivoja asioita. En tiedä kuinka usein saan niistä väsättyä postauksia, mutta yritän parhaani. Ainakin ihmiset huomaavat miussa tapahtuvan kehityksen, kun kaikki turha valitus on poissa ja voi keskittyä täällä iloisiin asioihin. Jos jotain suurta tai vakavaa tapahtuu niin älkää huoliko, kyllä mie luultavasti sen täälläkin mainitsen. Mutta varmaan postauksia saatte entistä harvemmin, joka on varmaan joidenkin mielestä hyvä asia ja joidenkin ei. Uuden blogini osoitetta en tule kuitenkaan kellekkään antamaan, koska tiedän purkavani kaiken sinne paljon avoimemmin ja rehellisemmin kuin tänne, enkä oikeen uskalla ajatella kaikkien lukevan kauheimpia ajatuksiani. Jotenki alkoi muutenkin pelottamaan kun ihmiset kertovat lukeneensa miun blogia jo pitkään, jotkut jopa vuoden tai kauemmin enkä tiennyt siitä mitään. Tykkään mieluummin vaan kontrolloida mitä muut miusta tietävät, joten ihan hyvä näin. Nauran täällä nyt sille että joudun luomaan oman blogin kaikelle huonolle, mutta eipä se mitään. Hauskaa kesän odotusta kaikille, meillä täällä on ainakin aivan ihana ilma! (:

Ps. Saimpa vihdoin mopokortin ja nyt on tuommonen pikkunen söpöliini miullakin.

Aion pitää siitä hyvää huolta ja peitellä joka ilta nukkumaan, rakastan (:

I’m looking for a miracle



Minä olen jaksanut herätä joka päivä eron jälkeen,

enkä ole jäänyt makaamaan turtana paikoilleen.

En ole luovuttanut tulevaisuuden ja itseni suhteen,

vaan jaksan vielä uskoa parempiin aikoihin.

Minä teen asioita elääkseni, minä puhun jaksaakseni,

minä haen apua selvitäkseni, minä myönnän virheeni oppiakseni.
Yritän ajatella positiivisesti jokaisesta asiasta,
enkä hermostua heti päivittäisistä epäonnistumisista.

Teen asioita jotka satuttavat enemmän kuin ovat auttaneet,

koska tiedän että niin on tehtävä parantuakseen.
Olen jaksanut raahautua kouluun ja yrittänyt kuunnella,
panostaa kokeisiin, sekä asioita vain opetella.
Koitan kaikin keinoin antaa itselleni myös armoa,
että pääsisin vihdoin pois stressistä ja ylisuorittamisesta.
Ja koittaa hyväksyä itseni kaikkine virheineni,
ymmärtää että kukaan ei ole täydellinen ja hyvä niin.
Minä syön myös kunnon ruokaa ja nukun enemmän,
enkä enää oksenna vaikka haluaisinkin painaa vähemmän.

Minä yritän olla iloinen ja olla ahdistamatta ketään,

ajatella positiivisesti, sekä kuulua vihdoin muidenkin elämään.

En syytä ihmisiä asioista jotka minua masentavat,
vaan annan heille anteeksi enkä kanna kaunaa turhasta.

Enää minä en hauku, tiuski tai tahallani muita satuta,
yritän olla ystävällinen ja kärsivällinen muiden huutaessa.
Haluan olla parempi ihminen ja siksi asetan muut edelleni

että he jaksaisivat auttaa vuorostaan minua elämässäni.

En ole sortunut kertaakaan huonoon suhteeseen tai

pelannut ihmisten tunteilla vieden heidät helvetin ääreen.

Olen yrittänyt parhaani etten ahdistaisi sillä ketään,

etten ole vielä päässyt yli ja luovuttanut häntä elämään.

Minä yritän onnistua niin kovasti ja yritän antaa

hänen lähteä sydämestäni lopullisesti muiden mukaan.

Ja olen kaikesta huolimatta ollut erossa suuresta pahasta,

itsensä satuttamisesta, tupakasta ja alkoholista.

Mutta vaikka hengitän, elän ja päivittäin vain yritän,

miksi sitten vain joka päivä elämässäni uudelleen tämän pelin häviän?

Kyllä, kunnon rage.

Ja kyllä, haluan tällä hetkellä enemmän kuin mitään

yhden pienen ja ihanaisen röökin käteeni.

Ja sitten vetää täyskännit.

Miekin rakastan elämääni (:

Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa

Kuuluuko ihmisen perusluonteeseen olla utelias, että täytyy tietää aina kaikki, joskus pienimmätkin yksityiskohdat ja anella niin kauan kunnes saa haluamansa? Täytyykö ihmisen saada selville asiat vain sen takia, ettei "muka voi elää ilman sitä tietoa" ja "se jää muuten häiritsemään ihan kauheasti", vai vaan sen takia että ajattelemme välillä aika itsekkäästi? Eikö kuitenkin olisi helpompaa olla tietämättä mitään ja elää aina vaan omissa pilvilinnoissaan, kuvitellessa todellisuuden vain hyväksi ja onnea täynnä olevaksi paikaksi. Kai se olisi helpompaa, mutta ylhäältä pilvilinnoista on vaan niin pitkä matka tänne alas, jos joku päivä rakkaat kuvitelmasi sitten täysin tuhoaa.

Mie en tiedä annanko itselleni enää lupaa haaveilla ollenkaan, että eläisin jalat tiukasti maassa ja yrittäisin kestää kaiken vaan tahdon voimalla. Koska silloin kun ajatukseni pääsevät valloilleen, niitä ei enää sitten kukaan saa aisoihin ja olenkin pian ajattelemassa ihan mahdottomia asioita. Se ei sitten olekkaan yhtään hyvä asia. Miulta vaan puuttuu se välivaihe, että voisin unelmoida, mutta pysyin silti tietyjen rajojen sisällä. Miten elämä osaakin olla näin vitun hankalaa? Mie haluan tietää faktoja, olen utelias johtui se sitten mistä tahansa, mutta toisaalta tiedät että ne faktat yleensä vaan satuttaa niin paljon. Voihan vitutuksen vitutus.

Noniin. Miun exäni tuli siis juttelemaan miulle, josta olin tosi kiitollinen sillä kaipasin seuraa ja yksinäisyys ei tee yhtään hyvää. Tietenkin miun piti sitten kysyä että miten hänellä ja yhdellä toisella ihmisellä menee, jonka jälkeen myöhemmin selvisi että hän onkin ihastunut erääseen toiseen ja vähän kaikkea sekavaa. Mie kysyin tietenkin hänen nimeä, vaikka ihan hyvin tiesin ettei sen kuuleminen tee miulle yhtään hyvää. Mitä nyt kuitenkaan uteliaisuudelleen mahtaa. Mie luulin että pystyn ottamaan se ihan hyvin, että olen päässyt tarpeaksi yli exästäni ja vaikka tavallaan olenkin, niin en vaan vielä tarpeaksi. Eipä sen nimen kuuleminen tietenkään helpottanut yhtään ja nyt kiroan itseäni jonnekkin siitä miten tyhmä olen ja miksen osaa pitää suutani kiinni. Miuta itkettää. Mie tunnen olevani taas yksin.. Saisinkö kiitos aikakoneen ja korjata tyhmän virheeni? Kiitos.


I wish that would be so easy..

Nyt miusta tuntuu jostain syystä että exäni, jolle haluaisin vielä jutella, on jostain ahdistunut/vaivaantunut tai jotain, eikä halua miulle puhua. En tiedä olen oikeassa, mutta en halua jäädä taas ihan kokonaan yksin, sillä miun tarvitsee puhua. Kaikista helpointa olisi kyllä etten pitäisi mitään kontaktia häneen, etten lukisi edes hänen blogiaan tai mitään, mutta eipä miulla ole kauheasti varaa nirsoilla ystävissäni ja tarvitsisin häntä todella. Elämä on liian vaikeaa tällaiselle tyhmälle ihmiselle..

Ps. Pääsin teoriakokeesta läpi, en jaksa iloita siitäkään enää.

Pps. Tapan tärykalvojani kuunnellen täysillä musiikkia ja yrittäen saada itseni vihaiseksi ja ajatukseni muualle. Vihainen mie nyt ainakin olen. Harmi vaan ettei se auta..
Ppps. Mie en vaan jaksa

I close my eyes and it doesn't still go away

Tänään on huono päivä. Mie itken vesisateessa haluamatta astua sisälle lämpimään ja kuivaan. Mie romahdan maahan tuntien kuinka kaikki ympärilläni sortuu ja muuttuu tuhkaksi. Miun sydän luo tyhjää ja jättää kehoni haukkomaan epätoivoisea henkeä, yrittäen vain selvitä tästä kaikesta. Mie en halua uskoa sitä. Mie en halua. Muutenkin huono päivä muuttuu vaan huonommaksi ja ajatukseni vainoharhaisemmiksi, enkä vain haluaisi miettiä mitään. Mie en halua että se on totta. Mie en halua olla sekavassa päässäni oikeassa, kuinka helvetin julmalta se sitten kuulostaakaan. Miun piti eilen postata olen onnellinen -postaus ja nyt olen vain kaikkea muuta kuin sitä, vaikka haluaisin kyllä. Mutta mie en halua vain että niin käy.. Mie en halua.

Ole kiltti.

Jonkinlainen päivitys.. Yritin mennä harkkoihin toivoen että siellä olisi joku kelle puhua, mutta kun tajusin olevani yksin niin alkoi ahdistamaan liikaa ja lähdin pois. Sain kuoronjohtajalta ison halin.. Pyysin äitiä hakemaan, joka tietenkin huolestui ja alkoi puhumaan siitä miten kaikki vaikutti taas menevän hyvin eroni jälkeen ja että mikäs nyt on. En mie pystynyt sanomaan, se kuulostaa omassakin päässänni niin naurettavalta, joten mie valehtelin. Valehtelin sitten vähän lisää, tulin kotiin ja oksensin. Nyt mie vaan itken, vaikka pitäisi lukea teoriakokeeseen ja tehdä läksyt mutten mie vaan jaksaisi millään. Mie tarvitsen jonkun ihmisen kelle puhua, kenet vaan. Muttei miulla ole ketään. Enkä mie selviä tästä yksin..

I don't know which way, but I'm changing

Vihdoinjaviimein sain kuvan noista (: thadaa

Jos joku ei tajua mitä nuo kaikki ovat niin: Sellainen neliosainen kynsiviila,

"huulipuna"kynä, magneettinen &, söpöjä viiksikuvioisia pillerirasioita, pinkki ripsiväri

ja tuollainen kynsilakka, joka on luonnossa paljon kivemman värinen. Anteeksi laatu ^^

Ensinnäkin, miuta ei ole luotu skootterin selkään. Heti ensimmäisen ajotunnin jälkeen olen ollut tuota mieltä, sillä mie oikeastaan mokasin aikalailla kaiken ja pelkään sitä moottorillista vehjettä jalkojeni alla ihan hirveästi. En yhtään ymmärrä mistä sellainenkin kammo on tullut, sillä pyöräily, mopon kyydissä olo ja auton ajaminen eivät ole tuottaneet minkäänlaista ongelmaa. Tosin tiedän että miuta pelottaa enemmin mie itseni, kuin se laite mutta silti. En mie aio tehdä mitään tyhmää liikenteessä, ainakaan siis tahallisesti, mutta pelkään kai vaan alitajuntaani enemmän kuin luulinkaan. Tietenki myös unohdin laittaa joka hemmetin kerta vilkun pois päältä, laskin aina jalat liian aikaisin, olin ajaa muutaman ihmisen yli ja jäädä autojen alle, sekä romuttaa pari sellaista. Ihan normaalia kai ensimmäiselle tunnille? Ehkä se siitä, ainakin kun en uskalla ajaa enempää kuin 20km/h..

Olen maanantaina menossa puhumaan lukion opon kanssa valinnoistani, koska enemmän kuin kolmen vuoden lukion suoritukset ovat harvinaisia täällä, niin olen vähän kusessa. En yhtään haluaisi pidentää lukiossa käyntiä edes puolella vuodella, jäädä sinne sitten yksin muiden lähdettyä jo keväällä, muttei kai miulla muutakaan vaihtoehtoa ole. Jos kävisin kaiken normaali aikaan, niin lukujärjestykseni koostuisi viiden-seitsemän koodin jaksoista, enkä todellakaan jaksa esimerkiksi joka päivä kadeksasta puoli neljään. Kukahan senkin paskan järjestelmän on keksinyt ja miksi kaikkialla muualla lukion suoritukset tuntuvat sujuvan niin paljon helpommin ja järkevämmin?

Jostain syystä ostin oranssin laukun? No ainakin se on ihanan iso (:

Miun olo on ollut aika outo viime päivinä. En tiedä olenko menossa huonompaan, siirtymässä eteenpäin vai heittelehdinkö kumpaakin suuntaan, mutta jotain kuitenkin tapahtuu. Olen yrittänyt selittää tähän monesti miten kuvaisin oloani, mutta jotenkin kaikki vaan päätyy niin sekavaan mönttiin, jota kukaan ei varmasti jaksaisi lukea. Kuitenkin luulen että erona edelliseen on se, etten ole puhunut oikeastaan kenenkään kanssa pitkään aikaan ja siksi patoan kaiken sisälleni. En koe sitä kauhean ahdistavana asiana, mutta tiedän että miun pitäisi miettiä, puhua ja käsitellä tunteitani eikä vaan padota ne jonnekkin muurin taakse. En oikeen osaa enää olla rehellisesti onnellinen, tai osaan kyllä mutta.. Sieluton, tuntuu vähän sieluttomalta. Kuin joku toinen olisi vallannut ajatukseni ja pakottaisi miut olemaan iloinen, vaikken sitä ole. Niin sekavaa..

Dear, can you be my bridesmaid?

Viime postauksen jälkeen on taas tapahtunut kaikenlaista, joista en enää muista puolikaan. En vaan ole jaksanut aikaisemmin postata, johtuen varmaan siitä että öiset valvomiset väsyttää sitten iltaisin niin kauheasti, etten meinaa hereillä pysyä. Tänään sentään nukuin päikkärit (: En tajua yhtään miksi inhoan iltoja nykyään niin paljon, vitkuttelen nukkumaan menon kahteen ja nukun sitten lopulta niin kauhian huonosti. Unetkin on muttunut painajaisvaltaisiksi ja pari yötä sittenhän näin oikeen kivan painajaisen, jossa ensin yksi ystäväni teki itsemurhan edessäni ja exäni pyysi minua mukaan häihinsä. Miten oudolta kuulostaakin, niin siinä unessa (en osaa sanoa todellisuudesta ja toivottavasti en joudukkaan tuollaiseen tilanteeseen) tuo hänen naimisiin meno satutti paljon enemmän noista kahdesta ja mie kärsin niin paljon henkisesti, että heräsinkin omaan huutooni ja itkuuni lopulta. En ole ihan varma mitä unen lopussa tapahtui.. Tieto siitä että hän on nyt vapaa, vapaa tekemään mitä vain kenen tahansa kanssa on vaan vähän liian vaikeaa miulle vielä. Siksi tuo naimisiin meno satutti ja ajatuksena satuttaakin niin paljon.

Mitäs muuta. Televisioni on ainakin herännyt henkiin ja nykyään melkein joka päivä aukeaa yhtäkkiä, josta tietenkin saan aina sydärin. Tai sitten se alkaa vaan rätisemään ja vilkkumaan oudosti, joka on entistä pelottavampaa. Asiasta toiseen olen muuten hukannut myös kamerani muistikortin, joka vituttaa ihan hirveästi, enkä sen takia voi laittaa tänne kuvia viime lauantain ja maanantain ostoksistani. Meille tuli tänne vihdoin uusi kauppa, Tiger, jossa ensimmäistä kertaa käydessäni sekosin ihan kunnolla. Olen vaan niin hulluna kaikkeen pieneen, halpaan ja söpöön, eli toisin sanoen rihkamaan. Toivottavasti tuo muistikortti nyt löytyisi, että voisin näyttää teillekkin mitä ostin (:

Ostin niin hienot enkelin siivet korvakoruina.. Aa, rakastan.

Niistäkin kuvaa jos löytyisi se kortti.

Olen muuten vihdoin ja viimein (no ehkä viikko sitten) saanut poliajan, joka on torstaina 25.4. Olo sinne menoa kohtaan käy koko ajan vastenmielisemmäksi, niin kuin myös käynnit psykologilla, vaikka en edes ymmärrä miksi. Miuta vaan ehkä inhottaa niin, että joku säälii miuta kauheasti ja tunnen silloin itseni vaan hirveän heikoksi. Enkä mie halua olla heikko. Lisäksi ihmettelen kauheasti tällaisessa polin ennakkoon tehtävässä lomakkeessa olevaa kohtaa, jossa kysytään mm. koulun nimeä, luokkaa, luokanvalvojan nimeä ja puhelinnumeroa. Miksi hitossa sellaisetkin pitää antaa? Psykologini sanoja lainaten "kapinoin sitten varmaan siellä heti koko ensimmäisen kerran tästäkin asiasta." En usko että tuo oli kauhean hyväksi tarkoitettu kommentti.. Mutta samapa se.

One cappuccino and happy waffle, please

Tajusin vasta kuinka "raskasta tekstiä" miulta on tullut muutaman viimeisen kerran ajan ja aionkin korjata asian nyt. Vain positiivisia ajatuksia, tekemisiä ja unelmia tähän postaukseen (: Jos joku sattuu ihmettemään otsikkoa, niin se tuli eilen tehdystä extempore- reissusta erääseen kahvilaan kahden ystäväni kanssa. Olin ollut liian kauan mummojen seurassa, joten teki mieli seuraa ja makeanhimon sai samalla tyydytettyä. Olen vähän huolissani rahan kulutuksestani, mutta toisaalta jos tulen onnelliseksi kaikesta mitä ostan, niin onko sillä edes sitten väliä? Huomenna ollaan menossa Turkuun ensin perheeni kanssa aamulla, sitten jään sinne kahville vaihteeksi koko viisikon kanssa ja siitä vielä katsomaan Vieras- elokuvaa. Toivon todella että huominen menee suunnitelmien mukaan ja kaikilla on hauskaa koko päivän ajan (:

En ole tähän asti niin välittänyt kahvista, mutta voisi opetella sitäkin juomaan ihan yleissivistyksestä. Kaakao ja teekin on kyllä hyvää ettei sillä.. Miun yksi ystävä muuten palasi kahden viikon ulkomaanreissulta juuri ja vaikka yleensä menetänkin hermoni hänen kanssaan, niin kyllä mie kaipasin. Ehdin jo tänään hänet meille kutsua ja huomenna hän lähtee aamulla perheeni kanssa aikaisemmin Turkuun (: Olen huomannut että ex- suhteeni aikana olin aika välinpitämätön ja "julma" muita kohtaan, joka oman teoriani mukaan johtui rakkauden ylikäytöstä. En osaa selittää sitä, mutta nyt tunnun olevani taas enemmän oma itseni, olla raivostumatta muille ja viettää omasta tahdosta heidän kanssaan aikaa. Miusta tuo on ihan hyvä juttu ja olen iloinen siitä.

Mekkoilua: olen pitkästä aikaa ihastunut taas yhteen mekkoon, jonka näin eilen kaupungilla ollessani ja olen himonnut sitä joka ikinen sekuntti sen jälkeen. Yleensä nirsoilen niin kauheasti että mekkojen, takkien, kenkien ja laukkujen ostaminen on silkkaa painajaista, mutta tähän vain ihastuin heti. Ei se kai ole ihan tämä, mutta melkein ainakin (: http://www.boozt.com/fi/fi/vero-moda/oksan-tube-hl-dress-nfs_2102786/2102798?navId=4307&page=1&limit=80. Väriä en ole vielä valinnut, mutta tuo laahus tai mikä onkaan on vaan niin suloinen ja kaupassa en olisi halunnut riisua koko vaatekappaletta pois. Ah, kumpa tulisi jo kesä että voisin tuota käyttää ja päästä vihdoin Italiaan ystäväni mökille. Odotan kaikkia valvottuja öitä, viinapääni testaamista ja uusia ihania ihmisiä, sekä toivottavasti uusia ihania suhteita. Lisäksi samainen ystäväni on luvannut lähteä liftaamaan kanssani, kun kaikki muut jänistivät ja jotenkin koko kesä tuntuu vaan olevan menoa täynnä, varsinkin jos saan vielä kesätyöpaikan. Mutta kesää odotellessa vielä toinen uusi ihastukseni:

Am I happy now?

En, minua vituttaa.

Olenko iloinen että hän vastasi?

En, minua edelleenkin vituttaa.

Olenko edes iloinen, että purin kaiken ahdistukseni tänne?

Arvaa vaan kahdesti..

En tiedä itkeä vai nauraa, vai olla sittenkin vain hiljaa ja masistella niin kuin aina teen. Masistelustahan miun päivät nykyään koostuu: itken, suren, puran muihin tunteitani, kierin itsesäälissä ja itkeskelen vähän lisää. Mahtava elämä miulla eikös? Sitä miekin. Jos joku haluaisi kysyä miulta mikä miuta sitten vaivaa, kun vituttaa niin kovastin, niin en oikeastaan edes tiedä. Tai tiedänhän mie, mutta ole yrittänyt tähän asti olla tiedostamatta sitä ja sen takia vituttaa vielä enemmän. Mutta kaikista eniten miuta ärsyttää omat tunteeni ja vaikka kuulostaakin ehkä varsin tyhmältä, niin haluaisin vain heittää ne ikkunasta ulos ja toivottaa hyvästit.

Mihin mie oikeasti katosin? Sen valtavan möykyn alle joka jyräsi minut ilman mahdollisuutta väistää, vai sittenkin omien puhtaan valkoisten pikku ajatuksieni sekaan. Ja vaikka kuinka haluaisin välttää tätä aihetta, niin mie olen paskaa seuraa itselleni. Kai se on sitten totta, että itse aiheutan oman oloni ja miulla olisi kaikki mahdollisuudet olla vain onnellinen ja "normaali". Koska eihän miulta oikeastaan mitään puutu, miulla on perhe, joka saattaa olla hankala, mutta silti rakastaa, ystäviä, jotka haluavat viettää aikaa kanssani, hyvät kouluarvosanat, joilla pääsen minne haluan ja elämä, joka hohtaa edessäni odottaen että tartun siihen. No, empä ole tarttunut.

Olen tietenkin ollut tietoinen tuosta jo kauan ja siitä, että siksi kukaan ei pysty auttamaan minua, koska estän itse itseäni paranemasta. Saattaa miulla tietenkin olla tyroksiinin puute, joitain traumoja lapsuudessa ja toisen vanhemman puolelta rippuuvuudelle ja masennukselle yliherkkyyttä, mutta silti. Miehän se olen. Kukaan ei pysty kuvittelemaan, miten paljon satutan itseäni myöntämällä näitä, sillä vaikka myöntämisen pitäisi olla helppoa, niin ei se ole. Jotkut varmaan kuitenkin ajattelevat että tuohan on hyvä asia, että myönnän virheeni ja miuta vituttaa tilanteeni ja siksi haluan korjata virheeni ja jatkaa vihdoin elämääni. Olen vaan yksinkertaisesti kadottanut onnellisuuden ja rehellisesti sanottuna, ilman toisella olkapäälläni huutavaa ilkeää mini minä, mie tarvitsen juuri siihen apua. Kuka sitten osaa auttaa miuta löytämään onnellisuuden? Ei kai kukaan.

Jos palataan taas tähän hetkeen ja siihen mitä hän vastasi, niin oikeastaan mikään siinä kirjoituksessa ei tullut yllätyksenä. Mie tiedän että hän on muuttunut ja tiedän että miunkin pitäisi. Tiedän etten saisi haikalla sen ihmisen perään, johon yli vuosi sitten rakastuin, sillä häntä ei enää ole. Hän elää vain miun tyhmissä ajatuksissa, joista en ole vielä päässyt eroon. (Mutta koska tämä on miun blogi, niin täytyyhän tähän tulla taas väliin jotain itkua.) Mie vaan kaipaan häntä, mie kaipaan sitä että otti miun kädestä kiinni ja sai maailmani taas nauramaan. Minä kaipaan sitä kun hän soitti vain yöllä, ilman mitään asiaa ja sanoi vain ikävöivänsä miuta. Mie kaipaan rakastettuna olemista. Kai mie sitten addiktoiduin rakkauteen ja vaikka moni miun ikäinen ei sitä ole vielä edes tuntenut, niin miulle siitä tuli onnellisuuden prioriteetti. Minkä ihminen sille voi, jos haluaa vain tuntea olonsa kaivatuksia ja tärkeäsi. Ei mitään, mutta pitäisi kai pystyä elämään sen kanssa. Sitähän tässä nyt harjoitellaan.

Loppuun vielä että mie inhoan itseäni myös sen takia, että haluaisin poistaa edellisen postauksen vain, koska se on voinut tehdä hänet edes hiukan ahdistuneeksi/surulliseksi tai jotain. Olenko ihan oikeasti näin säälittävä? Ja onko kaiken tämän tiedon tarkoitus satuttaa niin helvetin paljon? (Tarvitsen ihmisen tänne itkemään miun kanssa..)

If you really want so

Olen näköjään bloggaus- addiktoitunut mutten jaksa edes välittää siitä, miun on vaan saatava purkaa kaikki taas tänne. Anteeksi lukijat.

 

Tiedän että varsinkin näin yöllä alan liioittelemaan kauheasti, mutta jostain syystä pimahdin vain äsken nollasta sataan. Laitoin vahingossa exälleni viestiä, jonka piti oikeasti mennä yhdelle toiselle ihmisille, mutta koska he ovat vierekkäin nimiluettelossani niin teimpä sitten virheen. Ei siinä mitään, pyysin anteeksi, toivotin hyvät yöt ja blabla. Mutta kun sain viestin takaisin jossa luki "Öitä", miun päässä vain sumeni. Ei sitten helvetti voinut edes laittaa hymiötä, "ei se mitään" tai jotain? Olisi tehnyt mieli laittaa lista tuhmia sanoja, mutta onneksi hillitsin sitten itseni, sillä tiesin miten lapsellinen olisin silloin ollut. (Nojaa, miten se eroaa tästä hetkestä?) Mutta vaikka hän vihaisia minua, olisi alkanut tietämättäni puhelakkoon tai olisin vahingossa herättänyt hänet, niin oikeasti. Jos hän ei miulle halua puhua, niin olen tämän tyhmän kiukunpuuskan takia nyt päättänyt, etten mene hänelle puhumaan. Vaikka olo olisikin itsemurha ovella, enkä saisi ketään muuta puhelimella kiinni. (Pakko tähänkin lisätä, että tiedän tuossa tapauksessa kuitenkin meneväni puhumaan, mutta ymmärrätte varmaan pointin.) Toivon silti että hänellä tietenkin olisi hyvä elämä, enkä ole häntä mihinkään helvettiin kiroamassa, mutta joskus ihmiset vain loukkaantuvat oudoista asioista.

 

Ja nyt mie yritän mennä nukkumaan (kyyneleiden kanssa jotka ilmestyivät jostain) ja toivotan teille kaikille hyvää yötä. Anteeksi kauhea rageaminen.

Nalle Puhin miettimiskerho ja iso paha susi

Olen tänään miettinyt kauheasti miksi- kysymyksiä elämästäni. Miksi mie ajattelen näin, vaikka tajuan sen olevan väärin? Miksi elämä on niin epäreilua joillekkin ja toisille niin kaunista? Miksi ihminen rakastaa toista, vaikka tietää ettei saa vasta rakkautta tai enää mitään siitä suhteesta? En ole päässyt kummoisiin vastauksiin noissa ylemmissä kysymyksissä, mutta olen huomannut joitain uusia ja ehkä yllättäviäkin asioita itsessäni. Pelkään ensinnäkin kauheasti puhua joillekkin ihmisille puhelimessa (tälläkin hetkellä odotan sydän kurkussa yhtä soitto), toiseksi mie alan vähitellen rakkauden kaipuuseeni flirttailemaan ihmisille, joista en oikeasti pidä (todella paska juttu) ja välillä sekoan niin, että leikin yön myöhäisinä tunteina "isoa pahaa sutta, joka puhkuu ja puhisee kaiken nurin." Ja silti kyseinen ihminen, jonka kanssa siis tästä puhkumisesta puhuin, pitää miuta ihan täysi järkisenä? Lisäksi kerroin hänelle kuinka kierin parisängyssä, joka narisee mukavasti ja haluaisin mieluummin kieriä nallen tai jonkun kanssa. Joskus tosiaan ihmettelen mitä päässäni liikkuu.. (Tosin sain selville että hänkin kierii usein sängyssään ja etten siksi ole niin epänormaali kuin kuvittelen. Niin varmaan olenkin, nauran ajatukselle.)

 

 

Yllä olevien lisäksi huomaan hermostuvani kauheasti, jos joku kutsuu minua pieneksi, rakkaaksi, kullaksi tai millään tällaisella nimellä. Mielessäni vastaan heti ettei varatulle voi noin sanoa, kunnes tajuan että olen sinkku. Sen jälkeen tunnen itseni harvinaisen tyhmäksi.. En kuitenkaan vaan mahda mitään sille ajatukselle, että omistaudun flirttailusta huolimatta edelleen exälleni, joka on mielestäni erittäin tyhmää. Tästä päästään toiseen tyhmään asiaan, sillä olen alkanut kammoamaan pitkien viestien kirjoittamista. Kyllä mie voin blogata ja kirjoittaa jotain sellaista, mutta kun joudun vastaamaan johonkin ystäväni kirjoittamaan pitkähköön kirjoitukseen, niin alkaa vaan ahdistamaan kauheasti. Ahdistuksesta puheen ollen miuta ärsyttää helvetisti, kun en saa edelleenkään sitä kuvaa pois päästäni. Alkaa menemään hermot..