Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa

Kuuluuko ihmisen perusluonteeseen olla utelias, että täytyy tietää aina kaikki, joskus pienimmätkin yksityiskohdat ja anella niin kauan kunnes saa haluamansa? Täytyykö ihmisen saada selville asiat vain sen takia, ettei "muka voi elää ilman sitä tietoa" ja "se jää muuten häiritsemään ihan kauheasti", vai vaan sen takia että ajattelemme välillä aika itsekkäästi? Eikö kuitenkin olisi helpompaa olla tietämättä mitään ja elää aina vaan omissa pilvilinnoissaan, kuvitellessa todellisuuden vain hyväksi ja onnea täynnä olevaksi paikaksi. Kai se olisi helpompaa, mutta ylhäältä pilvilinnoista on vaan niin pitkä matka tänne alas, jos joku päivä rakkaat kuvitelmasi sitten täysin tuhoaa.

Mie en tiedä annanko itselleni enää lupaa haaveilla ollenkaan, että eläisin jalat tiukasti maassa ja yrittäisin kestää kaiken vaan tahdon voimalla. Koska silloin kun ajatukseni pääsevät valloilleen, niitä ei enää sitten kukaan saa aisoihin ja olenkin pian ajattelemassa ihan mahdottomia asioita. Se ei sitten olekkaan yhtään hyvä asia. Miulta vaan puuttuu se välivaihe, että voisin unelmoida, mutta pysyin silti tietyjen rajojen sisällä. Miten elämä osaakin olla näin vitun hankalaa? Mie haluan tietää faktoja, olen utelias johtui se sitten mistä tahansa, mutta toisaalta tiedät että ne faktat yleensä vaan satuttaa niin paljon. Voihan vitutuksen vitutus.

Noniin. Miun exäni tuli siis juttelemaan miulle, josta olin tosi kiitollinen sillä kaipasin seuraa ja yksinäisyys ei tee yhtään hyvää. Tietenkin miun piti sitten kysyä että miten hänellä ja yhdellä toisella ihmisellä menee, jonka jälkeen myöhemmin selvisi että hän onkin ihastunut erääseen toiseen ja vähän kaikkea sekavaa. Mie kysyin tietenkin hänen nimeä, vaikka ihan hyvin tiesin ettei sen kuuleminen tee miulle yhtään hyvää. Mitä nyt kuitenkaan uteliaisuudelleen mahtaa. Mie luulin että pystyn ottamaan se ihan hyvin, että olen päässyt tarpeaksi yli exästäni ja vaikka tavallaan olenkin, niin en vaan vielä tarpeaksi. Eipä sen nimen kuuleminen tietenkään helpottanut yhtään ja nyt kiroan itseäni jonnekkin siitä miten tyhmä olen ja miksen osaa pitää suutani kiinni. Miuta itkettää. Mie tunnen olevani taas yksin.. Saisinkö kiitos aikakoneen ja korjata tyhmän virheeni? Kiitos.


I wish that would be so easy..

Nyt miusta tuntuu jostain syystä että exäni, jolle haluaisin vielä jutella, on jostain ahdistunut/vaivaantunut tai jotain, eikä halua miulle puhua. En tiedä olen oikeassa, mutta en halua jäädä taas ihan kokonaan yksin, sillä miun tarvitsee puhua. Kaikista helpointa olisi kyllä etten pitäisi mitään kontaktia häneen, etten lukisi edes hänen blogiaan tai mitään, mutta eipä miulla ole kauheasti varaa nirsoilla ystävissäni ja tarvitsisin häntä todella. Elämä on liian vaikeaa tällaiselle tyhmälle ihmiselle..

Ps. Pääsin teoriakokeesta läpi, en jaksa iloita siitäkään enää.

Pps. Tapan tärykalvojani kuunnellen täysillä musiikkia ja yrittäen saada itseni vihaiseksi ja ajatukseni muualle. Vihainen mie nyt ainakin olen. Harmi vaan ettei se auta..
Ppps. Mie en vaan jaksa