En, minua vituttaa.
Olenko iloinen että hän vastasi?
En, minua edelleenkin vituttaa.
Olenko edes iloinen, että purin kaiken ahdistukseni tänne?
Arvaa vaan kahdesti..
En tiedä itkeä vai nauraa, vai olla sittenkin vain hiljaa ja masistella niin kuin aina teen. Masistelustahan miun päivät nykyään koostuu: itken, suren, puran muihin tunteitani, kierin itsesäälissä ja itkeskelen vähän lisää. Mahtava elämä miulla eikös? Sitä miekin. Jos joku haluaisi kysyä miulta mikä miuta sitten vaivaa, kun vituttaa niin kovastin, niin en oikeastaan edes tiedä. Tai tiedänhän mie, mutta ole yrittänyt tähän asti olla tiedostamatta sitä ja sen takia vituttaa vielä enemmän. Mutta kaikista eniten miuta ärsyttää omat tunteeni ja vaikka kuulostaakin ehkä varsin tyhmältä, niin haluaisin vain heittää ne ikkunasta ulos ja toivottaa hyvästit.
Mihin mie oikeasti katosin? Sen valtavan möykyn alle joka jyräsi minut ilman mahdollisuutta väistää, vai sittenkin omien puhtaan valkoisten pikku ajatuksieni sekaan. Ja vaikka kuinka haluaisin välttää tätä aihetta, niin mie olen paskaa seuraa itselleni. Kai se on sitten totta, että itse aiheutan oman oloni ja miulla olisi kaikki mahdollisuudet olla vain onnellinen ja "normaali". Koska eihän miulta oikeastaan mitään puutu, miulla on perhe, joka saattaa olla hankala, mutta silti rakastaa, ystäviä, jotka haluavat viettää aikaa kanssani, hyvät kouluarvosanat, joilla pääsen minne haluan ja elämä, joka hohtaa edessäni odottaen että tartun siihen. No, empä ole tarttunut.
Olen tietenkin ollut tietoinen tuosta jo kauan ja siitä, että siksi kukaan ei pysty auttamaan minua, koska estän itse itseäni paranemasta. Saattaa miulla tietenkin olla tyroksiinin puute, joitain traumoja lapsuudessa ja toisen vanhemman puolelta rippuuvuudelle ja masennukselle yliherkkyyttä, mutta silti. Miehän se olen. Kukaan ei pysty kuvittelemaan, miten paljon satutan itseäni myöntämällä näitä, sillä vaikka myöntämisen pitäisi olla helppoa, niin ei se ole. Jotkut varmaan kuitenkin ajattelevat että tuohan on hyvä asia, että myönnän virheeni ja miuta vituttaa tilanteeni ja siksi haluan korjata virheeni ja jatkaa vihdoin elämääni. Olen vaan yksinkertaisesti kadottanut onnellisuuden ja rehellisesti sanottuna, ilman toisella olkapäälläni huutavaa ilkeää mini minä, mie tarvitsen juuri siihen apua. Kuka sitten osaa auttaa miuta löytämään onnellisuuden? Ei kai kukaan.
Jos palataan taas tähän hetkeen ja siihen mitä hän vastasi, niin oikeastaan mikään siinä kirjoituksessa ei tullut yllätyksenä. Mie tiedän että hän on muuttunut ja tiedän että miunkin pitäisi. Tiedän etten saisi haikalla sen ihmisen perään, johon yli vuosi sitten rakastuin, sillä häntä ei enää ole. Hän elää vain miun tyhmissä ajatuksissa, joista en ole vielä päässyt eroon. (Mutta koska tämä on miun blogi, niin täytyyhän tähän tulla taas väliin jotain itkua.) Mie vaan kaipaan häntä, mie kaipaan sitä että otti miun kädestä kiinni ja sai maailmani taas nauramaan. Minä kaipaan sitä kun hän soitti vain yöllä, ilman mitään asiaa ja sanoi vain ikävöivänsä miuta. Mie kaipaan rakastettuna olemista. Kai mie sitten addiktoiduin rakkauteen ja vaikka moni miun ikäinen ei sitä ole vielä edes tuntenut, niin miulle siitä tuli onnellisuuden prioriteetti. Minkä ihminen sille voi, jos haluaa vain tuntea olonsa kaivatuksia ja tärkeäsi. Ei mitään, mutta pitäisi kai pystyä elämään sen kanssa. Sitähän tässä nyt harjoitellaan.
Loppuun vielä että mie inhoan itseäni myös sen takia, että haluaisin poistaa edellisen postauksen vain, koska se on voinut tehdä hänet edes hiukan ahdistuneeksi/surulliseksi tai jotain. Olenko ihan oikeasti näin säälittävä? Ja onko kaiken tämän tiedon tarkoitus satuttaa niin helvetin paljon? (Tarvitsen ihmisen tänne itkemään miun kanssa..)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti