The F- Word & Blind eyes

Avaan puisen, raskaan oven ja astun pois vilkkaalta kadulta, pois muiden tuijottavien katseiden alta. Nousen kierreportaat yksi kerrallaan ylös, hitaasti mutta varmasti ja haistan jo sairaalamaisen oksettavan hajun, joka voimistuu avatessani vielä yhden oven: -- aluesairaalan nuorisopsykiatrinen poliklinikka. Niin siinä ovessa lukee.

Kaikki se keltaisuus ja valoisuus saa silmäni hetkeksi räpyttelemään, yrittäen tottua uuteen paikkaan ja erottaa kirkkauden keskeltä asioita. Näen oikealla puolellani vastaanottovirkailijan tiskin ja jään odottamaan sen eteen kaivaten apua mihin mennä. Nainen tiskin toisella puolella juoruaa lapsensa poikaystävistä, sekä ruokakaupassa tapaamastaan ärsyttävästä naisesta. Viiden minuutin jälkeen kyllästyn odottamaan ja vapisivin jaloin istahdan lähellä olevalle oksennuksen keltaiselle sohvalle - jos joku miut haluaa löytää, saa hän löytää miut tästä. Kymmenen minuutin jälkeen nainen juoruaa vieläkin, eikä yksikään ihminen ole pysähtynyt kysymään nimeäni tai pyytämään minua sisään. Ohitseni kävelee vain epämiellyttävän näköisiä ihmisiä, kiireinen ja vittuuntunut ilme kasvoillaan. En halua kysyä heiltä mitään, en uskalla.

Puolen tunnin päästä vanhahko nainen tulee hakemaan miut pois ja pääsen isoon huoneeseen, jossa odottaa toinen pyöreämpi nainen. Istun tuoleista rakennetun ympyrän ovea lähimmälle tuolille, jonne kuulen kadulta tulevat liikenneruuhkan äänet selvästi ja yritän asettua mahdollisimman mukavaan asentoon.
 Seuraava tunti kuluu mitä epämieluisimmin. Mie vihasin sitä kauheaa paikkaa ensimmäisestä sekunnista asti, kun se vanhempi nainen kutsui miuta väärällä nimellä ja sai miut tuntemaan itseni epätervetulleeksi. Viiden minuutin jälkeen haluaisin vain syöksyä ovesta ulos ja olla ikinä palaamatta enää sinne, mutta ilmapiiri kiristyy entisestään ja tunnen kuinka alan huohottamaan paniikin tullessa. Saan selville että toinen, se puheliaampi ja paksumpi nainen on kotoisin Virosta ja siksi hän puhuu huonoa suomea - puolessa välissä tuntia tajuan vihaavani häntäkin, en enää vain yleisesti sitä paikkaa. Toivoisin vanhemman naisen puhuvan jotain ja pelastavan miut, mutta hän pysyy vain hiljaa. Kaikesta huolimatta saan valheet pysymään sisälläni, josta olen ihan ylpeä.

Hän "Miksi arvioisit itsellesi lievän paniikkihäiriön? Etkö pysty käymään kaupassa tai missään ihmisten ilmoilla?"

Minä "Ei se niin paha ole, mutta saatan saada paniikkikohtauksia pienistäkin asioista, kuten unohdettuani jonkun kirjan kotiin. Loppujen lopuksi itken, tärisen ja seuraavat tunnit kuluvat kauheassa ahdistuksessa ennen kuin saan itseni rauhoittumaan."

Hän "Aha. No ei se sitten mitään."

..
Hän "Mitä kaikkea sinä sitten olet itsellesi tehnyt? Mitä tarkoitat itsensä satuttamisella? Oletko koskaan joutunut sairaalaan tai lääkärille sen takia?"

Minä "Viillellyt, ottanut lääkkeiden yliannostuksia, ollut syömättä, hankkinut bulimian ja

kaikkea sellaista. En ole."

Hän "Et siis ole tehnyt mitään vakavaa? Mm."

Kaikki ne "aha" sanat ja negatiiviset hyminät saivat oloni niin kauheaksi, ettei sitä pysty edes kuvaamaan järkevillä sanoilla. En ymmärrä miksi psykiatriksi täytyy ryhtyä, jos ei tule ihmisten kanssa toimeen tai halua auttaa heitä? Ei toisen pitäisi saada kysymyksillään, mielipiteillään ja koko olemuksellaan ihmistä hermostumaan ja pidättelemään kyyneleitä. Ei se vain ole oikein, mie kaipaisin apua, en lisää stressattavaa.

Kellon siirryttyä kahdestatoista yhteen annan sen vanhemman naisen varata miulle kolme seuraavaa aikaa, vaikka olenkin kieltäytynyt melkein kaikesta heidän parantumisprosessisuunnitelmassaan ja ehdotuksistaan. Mutten mie vain halua vanhempiani tai lääkkeitä tähän mukaan. En halua. En haluaisi myöskään mennä millekkään niistä varatuista ajoista, sillä pelkään sinne menoa ja sitä ilmapiiriä mikä siellä vallitsee. Se on vain yksinkertaisesti ihan helvetin ahdistava paikka. Uskokaa hyvät ihmiset että kyllä mie yritän mennä, mutta pitää katsoa millainen olo silloin sitten on. En vain halua lähteä sieltä taas kyyneleet silmissä, olo epätoivoisena, sekä antaa jalkojeni pettää allani rappusissa, ja päässäni sumenevan - niin kuin viimeksi kävi. Luojan kiitos kukaan ei nähnyt sitä.

Anteeksi että joudun vielä vuodattamaan kaiken tänne ja että tuosta tuli nyt kauhea romaani, mutta jotenkin koin sen vaan pakolliseksi. Ehkä miuta sitten hiukan auttaa kirjoittaa tänne asioita ja toivoa että joku lukee ja ymmärtää oloani. Onhan se aika paljon toivottu, muttei se mitään. Pitäkäähän kaikki kuitenkin hyvä viikonloppu ja koittakaa olla stressamatta mistään liikaa (: Ja kiitos tämänkin romaanin lukemisesta ^^