2000 vierailua tuli täyteen ja yksi uusi lukija, jotain kivaakin kaiken tämän keskelle.
Kaikki yöllä ajattelemani ajatukset ja tuntemani tunteet ovat jotenkin jääneet erityisen pahasti päälle, enkä edes saa normaalia olotilaani takaisin. Joka ikinen asia saa kyyneleet virtaamaan ja ahdistuksen leviämään pandemian tavoin, niin että tuntuu kuin kehoni kaikki osat huutaisivat kuorossa tuskaa. Tulen olemaan niin helpottunut kun pääsen vihdoin pois täältä, sillä vaikka kuinka kuuloisin julmalta, niin mie vihaan täällä olemista. Äiti vittuilee, isovanhemmat ärsyttävät ja kaikki kaatuu vain päälle. "Sie nyt vaan vähän kiukkuat kun joudut kerrankin tekemään työtä." "Olen tosi pettynyt sinuun kun kerrankin jostain pyysin, etkä sitäkään voinut tehdä." "Silmät päästään tässähän joutuu häpeämään sinun takiasi." Kai mie sitten olen kaiken pahan alku ja juuri, enkä tee mitään oikein. Kiitos äiti kun jaksat muistuttaa siitä ja tehdä joka sekunnista vielä enemmän helvettiä.
Olen yrittänyt olla mahdollisimman sosiaalinen etten jäisi niin useasti ajatuksieni kanssa yksin, mutta vaikka juttelenkin ihmisille, niin ei se olo katoa mihinkään. Ihan kuin koko suojamuurini olisi särkynyt pois ja nyt kaikki vain satuttaa entistä enemmän. Olen heikko, kyllä mie sen myönnän, mutta mitä mie voin tehdä? Poli aikaakaan en ole vielä edes saanut ja itsemurha ajatukset käy entistä useammin päässä. Jostain syystä ihan uutena asiana minuun sattuu hirveästi katsoa hänen päivityksiään etusivullani, jotain hymyilevää kuvaa siitä kauniista ihmisestä, jolla näyttää olevan kaikki hyvin. Tiedän mie ettei hänellä ole, mutta silti tunnen oloni kauhean petetyksi, että miksen mie, miksen mie voi olla se onnellinen osapuoli. Tai miksei kumpikin vaan voi olla onnellisia erikseen. Jos jossain tuolla ylhäällä on jumala, niin kysyisin vaan mitä hittoa olen tehnyt, että ansaitsen kaiken tämän.
Haluaisin kaiken tämän purkauksen jälkeen kirjoittaa vielä jotain "kivaa" ja positiivista, mutten keksi oikeen mitään. Ehkä vain liitän pari kuvaa ja toivotan hyvää yötä kaikille, kiitos kun jaksatte lukea tätä (:
Kauhean romahduksen takia ei tule kai kuviakaan. Anteeksi.
Mie sekoan. Yksinkertaisesti vain sekoan. Olen tiennyt koko ajan, että kun alan vihdoin tajuamaan tarpeaksi asioita, en kestä omia ajatuksiani ja tulos on tämä. Olo on paska. Olen yksin ja vaikka haluaisinkin soittaa (miun pitäisi soittaa) jollekkin, miulla ei ole ketään. Mie vaan itken, tärisen ja hoen itselleni että kyllä mie selviän, mutta totuus on että tällä hetkellä haluan pois enemmän kuin koskaan. Miksi miusta tuntuu tältä? Miksi mie mietin vain kuinka monta ihmistä oikeasti jäisi suremaan, jos kuolisin nyt tähän..
Mie lähden jo huomenna kesken päivän pohjoiseen sukulaisilla ja otan koulusta vapaaksi torstain ja ensi viikon tiistain ja keskiviikon. Olen tavallaan iloinen pidemmästä lomasta, mutta viettäisin sen paljon mieluummin jossain muualla, kuin keskellä korpea mummojen seurassa. Ainoat tekemiset siellä ovat koiran lenkittäminen, leipominen, valokuvaaminen, mummojen kanssa jutustelu ja lukeminen, jos itse ottaa kirjat mukaan. Onneksi mummi on tajunnut ostaa koneen, johon varmaan taas addiktoidun enemmän kuin kotona olevaan ja siitä tietenkin tulee valittamista. Minkä mie voin jos ahdistun vain keskellä metsää olemisesta ja mummojen kanssa liiasta oleskelusta?
Tänään kuitenkin saatte huonepostauksen, jota olen yrittänyt väsätä jo monta päivää. Sinä päivänä kun otin kuvat, en jaksanut enää postata ja seuraava päivä meni taas kaikkeen muuhun jne. Pahoittelen jos mielestänne kuvat ovat laadultaa huonoja, sillä kamerani on rikki ja pokkarit ovat perseestä. Ei kuitenkaan mitään negatiivisia kommentteja kiitos huoneestani, sillä vaikka haluaisinki muuttaa sitä jonkun verran, on se kuitenkin miulle tuki ja turva, jonne piiloudun muulta maailmalta sen hyökätessä minua vastaan.
Noiden kanssa mie sitten nukun (:
Jotain tilpehööriä johon olen hulluna..
Pajunkissat päätyivät sittenkin pöydälle kesken kuvaussession, tykkään niistä kovasti (:
Yllä olevat kuvat ovat muuten itse ottamiani (no tietenkin..) niin ethän kopio niitä? Kiitos siitä ja kaikille lukijoille hyvää pääsiästä (:
Koska tämä päivä on kaikin puolin mennyt päin helvettiä, niin aion nyt tässä pikaisessa postauksessa keskittyä pelkästään hyviin asioihin. Miulla ei vaan yksinkertaisesti riitä voimia huonoihin, vaikkei niitä nyt pakoon kokonaan pääsekkään. Olen koko päivän ajatellut mitä tavoitteita voisin itselleni antaa, sillä vaikka miulla nyt meneekin huonosti, en mie tahdo tai en pysty tänne pohjalle ainiaaksi jäämään. Kuten miun yksi ystävä suurin piirtein sanoi, pohjaltakin voi vajota syvemmälle, mutta toivotaan suunnan olevan ylöspäin. (Todella toivon että miun suunta olisi ylöspäin eikä vielä alemmas. Siinä kävisi huonosti..) Tässä nyt näitä tavoitteita, joista yritän selviytyä parhaani mukaan ja olisi oikeasti tärkeää jaksamiseni kannalta että suoriutuisin edes muutamasta. Siitä sitten vaan yrittämään (:
Kaksitoista tavoitetta ennen lukion alkua:
1. Saan itseni tajuamaan, että luonteessani on myös hyviä puolia ja ihmiset pystyvät pitämään minusta.
2. Pääsen eroon ulkonäkööni liittyvistä lihava/ruma/vastenmielinen ajatuksista.
3. Opin luottamaan enemmän ihmisiin, enkä torju heidän apuaan heti.
4. Uskallan puhua ja avautua muille helpommin, enkä pimitä heiltä tärkeitä asioita.
5. Lakkaan vastaamasta miten voit kysymyksiin "ihan hyvin", jos en niin voi.
6. Muutenkin vähennän valehtelemista ja asioiden kiertelyä.
7. Yhtenä tärkeimmistä opin hyväksymään epäonnistumiseni ilman kohtauksia.
8. Pääsen vihdoin eroon paskasta perfektionististani. (Ei tule ikävä.)
9. Alan elämään täysillä, enkä kadu tai muistele niin paljon menneitä.
(Sekä pitää lopettaa unelmoimasta turhista ja vain itseään satuttavista asioista.)
10. Ymmärrän alkaa elämään pääasiassa itseni, enkä muiden takia.
11. Pääsen eroon tahallisesta oksentelusta, itsensä satuttamisesta ja itsetuhoisista ajatuksista.
12. Pääsen yli ex- suhteestani ja uskallan ihastua uudelleen.
Täällä mie yhden jälkeen kuuntelen tuota ja katselen täysikuuta. Jostain syystä ei väsytä taas yhtään?
Meillä oli tänään siis matikan koe, joka meni rehellisesti sanottuna aivan paskasti ja tein ihan tyhmiä virheitä kun jälkikäteen muiden vastauksia kuuntelin. Koska miulle matikka on jostain syystä kauhean tärkeää, romahdin sitten vähän ajan päästä ja itkin vessassa seuraavat puoli tuntia. Sen jälkeen lähdin kotiin.
Nyt olen kauhean pettynyt itseeni. Vanhemmat suhtautuivat koulusta lähtemiseen ihan hyvin, lupasivat laittaa poissa olot luvallisiksi ja kannustivat jaksamaan. Olen heille kiitollinen ymmärryksestä ja kaikista kivoista sanoista, mutta vaikka kuinka tahtoisin, olen tällä hetkellä itseni mielestä maailman surkein ihminen. En edes tiedä itkinkö kotiin päästyäni siitä kokeesta, muiden kivoista sanoista, vai omasta luovuttamisestani, kun en jäänytkään kouluun. Yritän selittää päässäni lähtemistäni itselleni, mutta silti sätin vain kuinka lähdin ja jätin kaiken taakse, yrittäen juosta ongelmieni luota pois.
Tajuan kyllä että tämä on osa perfektionistista parantumista, mutta yllätyksenä tuli kuinka voimakkain tuntein kaikki vyöryy päälle. Mie haluan tällä hetkellä elämässäni ensimmäistä kertaa parantua itseni takia, josta olen hiukan ylpeä, mutta parantuminen on vaan niin kauhean raskasta. Totta kai se on, muutenhan olisin tehnyt sen jo aikoja sitten, mutta pelkään vain että kaikki tämä käy lopulta liian raskaaksi. Ainakin kun joudun käymään parantumisen yksin läpi. Tarvitsisin oikeasti vain ihmisen, joka uskoisi minuun, kannustaisi ja saisi miut tuntemaan itseni tärkeäksi. Noista viimeinen olisi ehkä tärkeintä.
Mie tein sen taas tänään - yksi syy lisää vihata itseäni.
"Ymmärräthän varmasti että täs on kaikki mihin tuun koskaan pystymään. Tekemällä musta ei saa mitään parempaa jalompaa. Ymmärräthän sen että näit jo melkein koko kuvan ja tulet ehkä pettymään. Varmistin vain kun vieläkin me tässä seisotaan."
Irina - Koko kuva
Mie tiedän olevani tällainen ihminen, jonka ajatukset pyörivät aina menneissä takertuen niihin ja joka ajattelee useammin negatiivisesti kuin positiivisesti. Sellainen mie olen. Tiedän olevani todella hankala persoona, joka puhuu ennen kuin ajattelee mitä on sanomassa ja saa siksi ihmiset suuttumaan itselleen. Sellainen joka haluaa olla muiden kanssa eikä pärjää yksin, mutta on sosiaalisesti niin paska, että kaikki yrityksen päättyvät jotenkin huonosti.
Ja silti tiedän myös sen, että vaikka olisin miten huono ihminen, pitäisi miun silti arvostaa itseäni ja uskoa siihen, mitä muut miulle sanovat. Mutta helvetti ei miun ajatukset toimi niin, ei ne toimi vaikka kuinka tahtoisin ja yrittäisin, sillä kyllä mie yritän uskot tai et. En mie halua olla tällainen ja jos saisin valita muuttaisin oikeasti kaiken itsessäni, sillä niin mie ajattelen - ajattelen vaikka pitäisi vain kunnioittaa itseään ja koittaa oppia elämään oman kehonsa ja mielensä kanssa. Kyllä mie helvetti yritän, sillä mie haluaisin pystyä sanomaan että olen kaunis tai mukava tai jotain. Mutta ainakin mie yritän.
Ihmiset jatkuvasti ovat valittamassa miulla itsestäni ja ne toiset jotka eivät valita, he eivät puhu miulle kokokaan. Vanhemmat eivät arvosta mielipiteitäni, miuta haukutaan joka ikisestä asiasta, josta koulussa ihmiset vain keksivät ja sie tiedät sen. Tietenkin on niitä harvoja ihmisiä jotka oikeasti välittävät ja haluavat kuunnella, mutta olin sitten miten maailman paskiainen tahansa, en mie silti arvosta itseäni. Sie tiedät miten vaikea prosessi tämä on miulle, että mie tarvitsen aikaa ja että se ei silti edellytä että saisin vajota minne tahansa. Mutta jos en kelpaa tällaisena, valittavana paskana, niin lähde elämään täysillä ilman miuta. Lähde, vaikka se kuinka miut särkisi..
Tänään miun on pitänyt muistella ihan kauheasti menneisyyttä, menneisyyttä jota olen yrittänyt paeta viimeiset kolme viikkoa ja kaksi päivää. (Niinkö kauan?) Miut pakotettiin ajattelemaan ja antamaan niille ajatuksille valta päässäni ja käymään taas se kaikki läpi uudelleen ja uudelleen. Se toi ihan järkyttävästi tuskaa sisälleni, enkä edes ymmärrä miten mikään voi sattua näin. Mutta kai kaikkien pitää joskus tehdä niin?
Ensimmäiset muistot tulivat jo yöllä, kun näin taas kerran painajaista ex-tyttöystävästäni. Siinä hän oli ollut onnettomuudessa, jonka takia tämä ei pystynyt näkemään mitään ja joutui olemaan koko ajan pyörätuolissa ja ihmiset välttelivät häntä sen takia. Mie menin sitten sinne, koska olin huolissani ja halusin varmistaa tämän pärjäävän. Mutta ainoat sanat mitkä hän miulle sanoi olivat "Vaikka mie tappaisin kaikki maailman muut ihmiset ja olisin kuolemassa huomenna, mie en kaipaa siuta takaisin. Mene pois, kukaan ei tahdo siuta." Herättyäni itkin tuon tyhmän unen takia tunnin ja tahtomattani aloin uskomaan tuohon - varsinkin viimeiseen lauseeseen.
Seuraavat ajatukset jouduin kohtaamaan psykologin luona, sillä tämä pyysi miuta muistelemaan mennyttä aikaa ja vertaamaan sitä nykyiseen. Mikä on muuttunut ja mitä kaipaan. Tulin siihen tulokseen että kaipaan kaikkea. Puhuttiin myös polista ja kerroin oman näkemykseni miltä tuo koko sana miusta tuntuu - se tuntuu kuolemaakin vastenmielisemmältä, mutta tiedän tarvitsevan sitä ettei tuo toinen toteudu. Mutta mitä mie sitten teen, jos poli ei auta yhtään? Kenelle mie soitan yöllä, jos tulee taas pakottava tarve tehdä jotain lopullista? En mie voi soittaa kellekkään, ei kukaan vastaa, ei kukaan halua kuunnella.
Mie olen niin helvetin yksin.
Harkoissa meidän oli sitten tietenkin aivan pakko laulaa My heart will go on'nin ja You rase me up'in lisäksi Hetken tie on kevyt- kappaletta, johon liittyy mukavasti muistoja. Kuulostaa varmasti tyhmältä, mutta tavallaan pidän sitä minun ja ex- tyttöystäväni kappaleena, tai ainakin pidin joskus. Tietenkin aloin sitten itkemään keskellä kaikkea, esityskin menee varmasti hyvin ja niin. Muutenkin olin harkoissa kauhean yksin, kukaan ei puhunut miulle ja vainoharhaisissa, tyhmissä aivoissani luulen nyt että kaikki ihmiset vihaavat miuta. Kaiken kaikkaan siis todella hyvä päivä. Ja paskat.
Miun viikonloppu meni hyvin vaihtelevasti, mutta oikeastaan aika paskasti silti. Tiedättekö sen tunteen kun odotatte jotain, odotatte todella kovin ja sitten kaikki ei menekkään niin kuin olisit halunnut? Mie haluan kysyä teiltä olenko kauhean kohtuuton, sillä omasta mielestäni en vaikkei se nyt mitenkään mihinkään enää vaikutakkaan. Mitä te tekisitte, jos olisitte ystävällänne yötä ja tämä lähtee pitkälle lenkille koiran kanssa? (Mie menin yksin.) Tai onko teistä kohtuullista, että oma vanhempi juo itsensä täyskänniin ystäviesi ollessa teillä, niin että joudut vahtimaan häntä joka hetki? (En edes halua puhua tästä.) Pitäisikö sinun sitten olla sujut asian kanssa aamulla, eikä kantaa kaunaa? (Vitut mie en kanna kaunaa, mie vihaan.)
Lauantai meni nyt noiden merkeissä ja olo huononi vain iltaan kohden, niin että olisin vain tahtonut muiden lähtevän voidakseni itkeä yksin. Näin vielä yöllä painajaista, jossa ensin rakastuin erääseen uuteen ihmiseen ja tapahtui kaikkea kivaa, mutta unen lopussa tämä vain jätti miut yksin. Jätti miut itkemään sydämeni särjettyään, jätti miut ja lähti uuden luokse. Uskotteko te uniinne? Eihän miulla oikeasti käy noin?
Sunnuntain piti olla miun vapaailta, että voisin olla vain yksin ja levätä. Mutta äidin ystävä tuli sitten kylään 5- vuotiaan tyttärensä kanssa ja mie sain hommakseni olla lapsenvahti. Mie niin inhoan lapsia. Kuusi tuntia siinä sitten leikittiin pehmoleluilla, järjestettiin niille synttärit, keksittiin nimet(Yhden nimi oli Pipu Hassu Pupu.. Oikeasti?) ja leikittiin prinsessaa. Askarreltiin jopa tunti tytölle kruunua, kun täytyyhän prinsessalla sellainen olla. Kaikista vaikeinta oli nähdä toisen heittelevän, tökkivän ja kyselevän juuri kaikesta, minkä olen ex- tyttöystävältäni saanut, sillä niillä kaikella on oikeasti miulle tunnearvoa. Huulta purren ja itkua pidätellen hymyilin ja vastasin kaikkeen, sisäisesti huutaen tuskaan.
Olen liian tunteideni vallassa että pystyisin kertomaan miten mie voin, tai miten tämä päivä on mennyt ja anteeksi siitä. Mutta viimeisen tunnin aikana kaikki taas kääntyi taivaasta helvettiin, vain yhden ihmisen ja yhden riidan takia. Minä inhoan häntä. Rehellisesti inhoan, inhoan sitä kuinka hän vaatii miulta liikaa, sitä miten hän ei ymmärrä tilanteeni vakavuutta, sitä miten hän aina suhtautuu ongelmiini vähetellen ja väittää silti ymmärtävänsä. Ei hän ymmärrä, ei hän ymmärrä miten paskassa tilanteessa olen. Ei hän ymmärrä, että joka ikinen minuutti voi miun elämässäni olla se viimeinen.
Miun on jo monta päivää pitänyt tehdä postaus, jossa yritän selvittää tilannettani teille ja ehkä ennen kaikkea itselleni, sillä en ole itsekkään kovin perillä mistään. Joten loppu postaus on varmaan aika sekavaa ja masentavaa, niin älä lue jos luulet sen pilaatavan olosi (: Kaikille muille onnea yritykseen ymmärtää miun elämää.
Mikä miulla on hätänä ja mistä kaikki johtuu?
- Otin/otan eron tosi raskaasti, rakastan edelleen ex- tyttöystävääni ja miuhun sattuu kun en riittänytkään hänelle. (Joo, tiedän ettei se muka ollut miun syytä ja blaablaa.)
- Stressi koulusta ja jaksamisesta ahdistaa melkein koko ajan.
- Vanhemmat ja ystävät lisää tiedostamattaan ja välillä tiedostetusti paineita.
- Miun ja äitini, sekä muiden ihmisen välillä on melkein koko ajan riitoja.
- En myöskään tule kauhean hyvin toimeen useiden ihmisten kanssa, jonka takia olen yksi tosi paljon, vaikka se onkin oikeastaan oma päätökseni.
- Olen koko ajan väsynyt, enkä saa nukuttua kunnolla.
- Ahmin kauheasti herkkuja, joista tulee sitten taas valtava morkkis. - En pidä omasta ulkonäöstäni yhtään - olen mielestäni lihava ja kaikin puolin ruma.
- En arvosta omaa kehoani, mieltäni tai ajatuksiani oikeastaan yhtään.
- Tunnen olevani koko ajan vain niin yksin.
- Ja kaipaan ihan kauheasti rakkautta..
Mistä mie en ole ylpeä itsessäni?
- Yleisesti miten huonosti otin eron. (Varsinkin siitä, etten osaa kohdata/tajuta eroa.)
- Että olen näin heikko ja tarvisen liikaa muiden apua.
- Kieltäydyn kuitenkin liian usein avusta.
- En osaa puhua muille ja ilmasta tunteitani.
- Satutan miulle tärkeitä ihmisiä.
- Unelmoin liikaa ja olen jumahtanut tänne "pilvilinnoihin".
- Jaksamistasoni on nolla, enkä tee mitään.
- Stressaan ihan liikaa joka asiasta.
- En ole myöskään ylpeä itseni satuttamisesta.
- Tai itsemurha ajatuksista.
Mistä olen taas ylpeä?
- Olen hengissä.
- Yritän hankkia apua.
Surullisen vähän tuli tuohon viimeiseen kohtaan ajatuksia, mutta valitettavasti se on vain noin. En mie halua luovuttaa, en koskaan halua luovuttaa, vaikka ainakin rakkauden suhteen olisi nyt parempi. Silti vaan en mahda ajatuksilleni ja tunteilleni mitään ja kaikki menee vain päivittäin yhtä huonommin. Olen kyllästynyt elämään onnettomana.
Tänään oli melkein hyvä päivä, mutten osaa olla iloinen siitä, en osaa olla enää iloinen mistään. Olen kuin tyhjä kuori, joka täyttyy tummasta ja pimeästä aika ajoin ja puhdistuu sitten taas, muttei saa enää hehkuaan takaisin.
Kuitenkin tänään oli helpompaa, omalla tavallaan, sillä jotenkin unohdin hetkeksi kaiken muun. Ruotsin kokeesta en jaksa edes puhua, mutta onnistuin onneksi sen jälkeen pitämään omalla tavallani hauskaa. Käytiin kaupungilla ystävien kanssa, kahvilla ja shoppailemassa, jossa myöhemmin sain vähän erinlaisen kohtauksen - oikeasti vain sekosin? Loppu illasta vain hypin joka paikkaan heppahyppyjä, innostuin ostamaan tarroja (?), huutelin kaikkea ihmisille, pyörin ympyrää ja tunsin olevani suoraan sanottuna täyskännissä. Paettiin siinä sitten vartijaakin. Mutta luulen tuon kaiken johtuvan vain epätoivoisesta yrityksestä pitää taas hauskaa ja kai mie sitten jotenkin onnistuin. Siitä tuli sitten ensimmäinen piste miulle - miljoona masennuksella.
Sain myös tällaisen haasteen taas, mutta kuten ihmiset ovat varmaan jo tottuneet, niin en jaksa laittaa tätä eteenpäin. Haasteita on kuitenkin ihan kiva tehdä ja jos sie siellä haluat tämän tehdä, niin siitä vaan (:
1.Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
(3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaaja, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.)
1. Eleventhings about me (Miksi muuten juuri 11'sta?)
1. Huoneessani on tällä hetkellä kolme väärin päin käännettyä taulua.
2. Silti iltaisin käännän ne hetkeksi oikein päin.
3. Uskon, että jos toivoo tuntien ja minuuttien olevan sama numero (mm. 21.21), niin se vielä joskus toteutuu ja siksi toivonkin aina kun huomaan tuon.
4. Minua harmittaa suunnattomasti että olen mahdollisimman tavallinen ihminen, enkä osaa mitään erikoista tai koe mitään epänormaalia.
5. Yritän tällä hetkellä kovin epätoivoisesti olla aloittamatta tupakanpolttoa.
6. En anna ihmisten enää rakastua miuhun, enkä siedä jos joku katsoo miuta liian pitkään tai muuten näyttää kiinnostuksensa.
7. RAKASTAN eläintarhoja ja pieniä, suloisia eläinvauvoja.
8. Sitten taas inhoan sähköisiä hiuksia, joista saatan oikeasti saada hermoraunion.
9. Vaikka ihminen kertoisi miulle jonkun asian, ajattelen joskus mielessäni että tämä tarkoittaa juuri päinvastaista asiaa.
10. Olen koukussa Iholla- nimiseen sarjaan, elämään hetken muiden elämiä ja unohtamaan yksinkertaisesti omani.
11. Useimmiten ajattelemani lause on, että mitä tehdä jos rakkauskaan ei riitä.
2. Answers
Jos luit mun 11 faktaa itsestäni, millaiset fiilikset sulle siitä tuli? (Jos et osaa vastata tähän, niin kerro, millaisen kuvan saisit minusta niiden perusteella) – En osaa kuvata fiiliksiäni, mutta että haastaja on persoonallinen, kova yrittämään, pitää jalat maassa ja on vain ihminen joka haluaisi kovasti vain olla onnellinen ja pitää hauskaa elämässä.
Millaisista ihmisistä pidät yleisesti ottaen? – Tällä hetkellä sellaisista, jotka yksinkertaisesti kysyvät miten voin. Mutta yleisesti rehellisistä, rakastavista, anteeksi antavista, herkistä, hiukan sekopäisistä ja sellaisista, jotka uskaltavat unelmoida paljon.
Jos saisit valita kolme asiaa, mitä parantaisit/muuttaisit omassa elämässäsi? – Perfektionisti pois, itseluottamus paremmaksi ja että joku vain rakastaisi miuta. (Tulisin noista niin helvetin onnelliseksi.)
Jos voisit tappaa ihmisen ajatuksen voimalla, kuinka monta kuolisi juuri nyt? – Yksi.
Jos saisit valita jonkun ”paranormaalin” kyvyn (http://www.freewebs.com/elementaristi/paranormaalitkyvyt.htm), mikä se olisi? – Valitettavasti tuolla ei ollut näkymättömyyttä, mutta ruumiistapoistumiskokemukset sitten.
Jos kuvaisit omaa elämääsi puolen vuoden ajan ja katsoisit kaiken videomateriaalin sen jälkeen, millaisen fiiliksen luulisit saavasi omasta elämästäsi? – Aika paskat, todella paskat, en haluaisi katsoa.
Jotta olisit täysin onnellinen, mitä sinun tulisi muuttaa elämässäsi/saada elämääsi yms. ? – Tulisin onnelliseksi siitä että löytäisin sen oikean, tai oikeastaan riittäisi että alkaisin vain seurustelemaan ja uskoihin meidän tulevaisuuteen. En mie tarvitsisi mitään muuta.
Minkä yhden asian haluaisit poistaa maailmasta? – Turhan tuskan/kärsimyksen.
Mikä eläin kuvaa sinua, miksi? – Joutsen, yksiavioinen.
Jos olisit väri, mikä väri olisit, miksi? – Verenpunainen.
Mitä haluaisit sanoa kaikille tämän lukeneille? – En tiedä, tulkaa puhumaan? Ette varmaan koskaan tule ymmärtämään, miten paljon oikeasti autatte jos laitatte edes ne kolme kirjainta (: Kiitos
Lauantai päivä kului helpommin ja paremmin mitä osasin kuvitella - kävin sitten yksin katsomassa Les Miserablesin elokuvissa, sen jälkeen kiinalaisessa ja sitten Joutsenlampea katsomassa. Olimme äidin kanssa aika pihalla mitä mikäkin tanssi halusi kertoa, mutta ohjelmassa olevalla juonella avulla mentiin ja kyllä se oli ihan kiva kokemus. En mie ollut yhtään hetkeä onnellinen, sillä tavalla onnellinen kun mie olen joskus ollut, mutta sain ahdistuksen aika hyvin pysymään poissa ja olen iloinen siitä.
Illalla asiat alkoivat menemään sitten huonommin, kun palasimme joskus puoli kymmenen jälkeen baletista hotellille. Äiti lähetti miuta hakemaan jääpaloja jostain automaastista, mutta jossain vaiheessa tajusin vain että olen yhtäkkiä maassa ja miuta huimasi kauheasti. Jalat eivät oikein toimineet, niin söin siinä jääpaloja ja odottelin, kunnes joku mies sattui paikalle ja järjesti kauhean shown. Jouduin moneen kertaan toistamaan että kaikki on hyvin, eikä miun "tarvitse" tulla juomaan tai syömään mitään, alkoi epäilyttämään vähän silloin. Siinä vaiheessa sain itseni kuitenkin ylös ja mentyä takaisin huoneeseen, onneksi niin.
Meillä oli kylpyamme huoneessa ja koska rakastan kylpyammeita, niin olihan miun pakko päästä sinnekkin. Oletteko nähneet missään elokuvassa ja jossain rikossarjassa kun ihminen on hukuttautunut tai ranteet auki vedettynä kuollut kylpyammeeseen? Miulle tuli vain jostain kauhea halua kuolla nyt ja siihen, enkä edes tiedä miksi. Oli pakko vain päästää vedet pois ja saada itseni ihmisten ilmoille, etten tekisi mitään typerää. Seuraavana yönä näin painajaista itsemurhasta.
Aamulla kun äiti oli lähtenyt jo aamiaiselle, mie puin myöhemmin vaatteita päälle ja siinä yksinäisyydessä tuli itsemurha ajatus takaisin päähäni. Ajattelin sitä unta mitä viime yönä näin ja päädyin sängylle itkemään ja ajattelemaan miten helppoa olisi vain mennä pois. Kuulin sitten kauhean tömähdyksen ikkunan toiselta puolelta ja näin linnun räpyttelevän siinä lasin edessä ja koittavan päästä sisään. Mie haluan uskoa että se oli merkki joltain, joltain joka rakastaa miuta, eikä halua että ajattelen sellaisia. En tiedä uskonko siihen itsekkään, mutta olisihan se kivaa.
En sitten päässytkään sinä päivänä korkeasaareen, vaan vietin riitaisan ja kyyneleisen päivän keskustassa. Käytiin katsomassa laukkuja, kenkiä, takkeja ja kaikkea turhaa, kunnes äitini pimahti jossain kohti, enkä jaksa edes selittää siitä tyhmästä riidasta mitään. Tyhmää se kuitenkin oli. Lopulta itkin vain Sokoksen meikkiosaston edessä ja silloin mie toivoin että olisin illalla ottanut kasan unilääkkeitä ja hukuttautunut sinne ammeeseen. Illalla olo oli ihan yhtä huono.
Tästä päivästä vielä sen verran, että pitäisi huomiseksi lukea ja tehdä muutamasta rakkauslesbokirjasta essee, enkä tiedä mitä vittua olen ajatellut aihettani valitessa. En mie pysty lukemaan niitä kirjoja, koska tiedän että niissä on onnellinen loppu, enkä juuri nyt siedä onnellisia loppuja kun en itsekkään sellaista saa. Hyvä mie.
Ole kiltti ja kuuntele sanat, kuuntele niin kuin mie ne sanoisin.
Voisin taas kertoa miten huonosti tämäkin päivä meni, niin kuin kaikki sitä edeltävätkin, mutta jostain syystä miuta ei huvita vain kirjoittaa. Olen alkanut ajattelemaan, että kuka oikeasti jaksaa lukea näitä melkein päivittäin tulevia postauksiani, mutta päädyin siihen tulokseen ettei sillä ole väliä. Mie ainakin saan hiukan helpotusta, kun voin kirjoittaa tänne asioita vaikken nyt ihan vapautuneesti osaakkaan. Äitini mielestä on myös ihan hyvä "pitää päiväkirjaa", koska se kuulemma rikastuttaa elämääni vanhempana. Jos nyt edes elän pitkän elämän.
Lyhyesti kerrottuna tämän päivän tapahtumat - myöhästyin koulusta, koe meni huonosti, luokanvalvojamme hermostui ja koko luokka joutui käytävälle - ahdistuin siitä kauheasti jostain syystä, harkat menivät perseelleen ja olo on nyt väsynyt ja ahdistunut.
Terveydenhoitaja laittoi miulle myös kesken koulupäivän viestiä, jossa pyysi miuta käymään ennen polille menoa verikokeissa, sillä lääkäri oli saanut jostain päähänsä niin. Pitäisi kuulemma selvittää toimiiko kilpirauhaseni kunnolla, vai aiheuttaako se osan masennuksesta. Olisin halunnut vain tiuskaista, että kiitos kysymästä ja kilpirauhaseni voi vitun hyvin. En kuitenkaan halua mennä verikokeisiin, sillä se on miulle maailman vastenmielisin asia ja tiedän ettei kilpirauhaiseni aiheuta masennusta tai ahdistusta miulle. Miula on vaan ollut huono tuuri elämässä.
Huomenna pitäisi kuitenkin, toivottavasti, olla parempi päivä sillä lähden äitini kanssa Helsinkiin katsomaan balettina Joutsenlampea. En kauheasti baletista välitä tai ainakaan itse sitä osaa, mutta ihailen kuinka hyvin he tanssivat ja millaiset puvut heillä on. Käydään ennen sitä tekemässä jotain - mie haluaisin käydä leffassa mutta pitää katsoa ja mennään sitten hotelliin yöksi. Sunnuntaina pitäisi mennä korkeasaareen, jota odotan jo kauheasti. Olenko edes outo tai mitään?
Oli outoa puhua pitkästä aikaa ensimmäiselle ex'lläni (nykyäänhän niitä on jo kaksi..), vaikka en edes ymmärrä miksi. Mutta hyvää yötä kaikille.
Niin kylmästi tulivat ne sanat, jotka tiesin joskus kuulevani, mutta joita en halunnut kuulla. Ja niin voimattomana romahdin, vaikka olin varautunut siihen jo kauan, mutten kuitenkaan tarpeaksi hyvin. Enkä enää koskaan tule olemaankaan tarpeaksi vahva, että jaksaisin yksin selvitä tästä, mutten vielä ole tarpeaksi heikko että saisin sisäistettyä sen.
Miun poli aikani tulee olemaan ehkä puolentoista kuukauden päästä.
Miulle suositellaan masennuslääkkeitä, vaikkei psykiatri ole tehnyt vielä omaa arviota.
Miun ajatukset on kiellettyjä itseltäni, en saa ajatella enää mitään edelliseen elämääni liittyvää. En edes häntä, en meitä, koska ei tulee olemaan enää minua ja häntä yhdessä.
Tervetuloa lääkkeet ja shokkihoidot, lupaan rakastaa teitä jos autatte minut tästä.
Mutta en vaan ole vielä tarpeaksi heikko ottaakseni teitä vastaan.
Miuta turhauttaa, miuhun sattuu, olen yksin ja haluaisin vaan itkeä. Kaikki kyyneleet on vaan kulutettu loppuun. Tarvitsen lisää pehmoleluja, niin että voin täyttää niillä sänkynä ja tuntea etten ole yksin. Vaikka tiedän mie ettei se muuta mitään, olen mie siltikin yksin. On vaan niin helvetin turhauttavaa, kun kaikki muilla näyttää menevän niin hyvin ja mie tyytyisin kohtalaiseen, mutten saa sitäkään. On turhauttavaa että miun sydän huutaa niitä kolmea sanaa, jotka ovat nykyään kielletty ja silti vain haluaisin laisua ne koko maailmalle. Miksei kukaan ymmärrä. Mie kaipaan rakkautta, tai edes sitä tunnetta kun tiedät jonkun olevan tuolla ja hän välittää siusta, se oikeasti riittäisi miulle. Laittakaa joku edes yksi pienen pieni viesti, että hei - sillä te pelastaisitte miun päivän. Mutta kun ei, olen koko ajan vain yksin ja tulen hulluksi ajatuksieni kanssa. Paskat. Minä rakastan sinua.
Mie olen väsynyt, yksinkertaisesti vain väsynyt. Viime yönä heräsin joka tunti, joka ikinen tasa tunti puoli yhden jälkeen, vaikka kuinka yritin vain nukkua. Miuhun sattui, halusin huutaa ja itkeä, mutten pystynyt tekemään kumpaakaan. Tuntui siltä kuin olisin palanut helvetissä, mutta toisaalta en edes tiedä olinko silloin hereillä. Ehkä vain koin harhoja, että luulin olevani hereillä vaikka näinkin painajaista ja todella huono painajainen se olikin. Heräsin aamulla selkä verellä.
Koulussa oli ihan yhtä huono olo ja väsytti kauheasti. Olin odottanut ensinnäkin tanssituntia pitkään, sillä saataisiin aloittaa tekemään omat esitykset, joita varten meille annettaisiin prinsessa tarina ja musiikki. Tosin opettaja ei ollut koulussa, eikä aloitettu mitään - oli ensimmäinen kerta kun odotin koko tuntia innolla.
Toivon todella että polilla tulee olemaan edes hiukan sidettävämpää, sitten kun sinne joskus pääsen, sillä mie nykyään inhoan sitä psykologi. Tai ehkä ennemmin vaan siellä olemisesta, koska jotenkin hermostuin vaan siitä säälivästä katseesta, joka muistutti miuta miten heikko olen. En mie halua olla heikko, mie haluan olla vahva ja selvitä kunnialla erosta. Ärsyttää kun kaikki menee ihan toiseen suuntaan kuin toivoin.
Polille tosin en ole kai vähään aikaan pääsemässä, koska miun pitäisi ensin käydä koululääkärillä, joka sitten soittaisi polille - miksen vain voisi itse soittaa, tyhmää. No miun sairastelun takia ensimmäinen koululääkärin aika meni ja nyt sain toisen vasta torstaiksi. Psykologi vielä mainitsi, että polille on kauhea ruuhka, eikä koe miun tarvitsen akuuttia apua (olen kyllä eri mieltä) joten tässä nyt menee aikaa. Tarvitsisin vain sen ajan nyt. Nyt.
Mie olen nykyään myös näkymätön, enkä edes sillä tavalla kun pienenä haaveilin, että voisin vain muuttua hetkessä läpinäkyväksi. Mutta mie näen itseni, muut vain eivät. Seisoin tänään bussipysäkillä ja bussi oli pahasti myöhässä, kunnes näin yhden ystäväni auton tulevan vastaan. Tiesin tuon menevän samoihin treeneihin kuin miekin ja yritin huitoa kädellä että tämä huomaisi. Ei, eipä huomannut. Seisoin siinä sitten hämmentyneenä vielä kymmenen minuuttia kylmissäni. Toisen kerran isäni ei nähnyt miuta tyhjällä parkkipaikalla, vaan ajoi ohi. Mikä kaikkia vaivaa vai onko kaikki sittenkin vain miun syytä?
Yhteiskuntaopin kokeeseen luku sujuu surkeasti ja stressaan sitäkin liikaa.. Paskat.
Not really sure how to feel about it Something in the way you move Makes me feel like I can't live without you It takes me all the way I want you to stay
En halua kirjoittaa tänään taas yhtä rakkaus runoa siitä kuinka paljon miuhun sattuu, että kuinka ikävä miulla on. Juuri tänään kun sille olisi vielä aihetta, en vain halua. Miuhun sattuu koko ajatuskin liikaa, puhumattakaan että avaisin taas mieleni menneisyydelle ja päästäisin ajatukseni näytölle. En halua tehdä sitä tänään, en pysty.
Eilisen postauksen jälkeen kaikki alkoi mennä taas huonosti. Kun eräs henkilö kysyi miulta ihan normaaleja kysymyksiä - kuten mitä olen tehnyt, miten voin ja olenko satuttanut itseäni - sain jostain syystä kauhean paniikkikohtauksen jollaista ei ole tullut pitkään aikaan. Asiaan ei pahemmin auttanut se, että vanha ystävä tuli pitkän ajan jälkeen kertomaan tämän olevan ihastunut miuhun. Eihän siinä tavallaan mitään, en mie siitä ahdistunut, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin sanomaan jonkun rakkaudelle ei. Juuri kun itse haluaisin niin kovasti, että miulle sanottaisiin kyllä, niin sitten menin vaan ja lyttäsin toisen ajatukset.
Kaikean kaikkiaan nuo yhdessä olivat miulle likaa, enkä mahtanut mitään sille tärinälle ja kyyneleille jotka tulivat jostain. Miun oli pakko saada puhua jollekkin henkilölle, jollekkin joka ei kysy tai kerro epätoivottuja asioita, tai ahdista miuta yhtään enempää. Tiedän ettei miulla edes ollut syytä ahdistukseen, ettei kumpikaan tehnyt väärin, mutta en vain jaksanut sitä silloin. Onneksi tuo kyseinen henkilö sai miut rauhoittumaan hiukan, että sain vastattua niille kahdelle muulle. Nyt ärsyttää että käyttäydyin noin, etten ollut tarpeaksi vahva. Enhän mie koskaan.
Mie rakastan Nalle Puhia.
Tästä päivästä sen verran, että vihaan äitiäni ja olen lihava, ei muuta.
Eilen illalla kaikki oli hetken ajan taas hyvin, tai niin hyvin kuin masentuneella ihmisellä voi olla. Tuli riehuttua, tehtyä kaikkea tyhmää ja lapsellista, mutten jaksa välittää kun unohdin siksi kaiken muun. Kunnes tein typerän virheen josta kidutan itseäni vieläkin. Ne neljä kirjainta, jotka saavat edelleen miun sydämeni sekaisin, tuli päästettyä ilmoille ja kaikki pysähtyi muutamaksi sekunniksi. Oli hiljaista, ihmiset katsoivat miuhun, mie katsoin lattiaan ja unohdin mitä hengittäminen tarkoittaa. Ja sitten romahdin. Henkisesti vain, en ole vielä tarpeaksi vahva romahtamaan muiden edessä.. Sen jälkeen mikään ei mennyt enää hyvin.
Tajusin eilen illalla myös aika surullisen ja huolestuttavan asian, kun ystäväni kysyi miten voin. Ei ollut ensimmäinen kerta edes sinä päivänä, kun joku tuota miulta kysyi ja olin jo automaattisesti vastaamassa, että ihan hyvää. Sitten mie tajusin että miksi helvetissä olen sanomassa niin, kun en voi hyvin. Heti perään aloin miettimään, että milloin viimeksi oikeasti olen vastannut täällä oleville ystävilleni, etten voi hyvin. Ehkä ala-asteella? Miksen voi vaan sanoa niitä kahta tyhmää sanaa, että aika huonosti. Eilen mie sanoin ne ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Alan huolestua itsekkin miten huonosti voin, koska vaikka masentuneita ajatuksia on aina ollut miun päässäni, on miulla nyt asiat paljon huonommin. Mie en osaa puhua ihmisille valehtelematta, vaikkei ole edes mitään syytä siihen. En kunnioita itseäni yhtään, vihaan kehoani, en välitä mitä sille tapahtuu ja silti itken jokaisesta muutoksesta. En elä itseni takia.
Viimeisestä olen erityisen huolestunut, koska rehellisesti sanottuna herään joka aamu vain sen takia, etten voi tehdä sitä miun läheisille. Miun pitäisi nousta aamuisin koska haluan elää, että haluan nähdä mitä päivä tuo tullessaan, että haluan kokea elämää. Mutten halua.
Ehkä joskus, mutta nyt kaikki näyttää liian kaukaiselta.
