Parantuminen sattuu, sattuu ihan liikaa..
Meillä oli tänään siis matikan koe, joka meni rehellisesti sanottuna aivan paskasti ja tein ihan tyhmiä virheitä kun jälkikäteen muiden vastauksia kuuntelin. Koska miulle matikka on jostain syystä kauhean tärkeää, romahdin sitten vähän ajan päästä ja itkin vessassa seuraavat puoli tuntia. Sen jälkeen lähdin kotiin.
Nyt olen kauhean pettynyt itseeni. Vanhemmat suhtautuivat koulusta lähtemiseen ihan hyvin, lupasivat laittaa poissa olot luvallisiksi ja kannustivat jaksamaan. Olen heille kiitollinen ymmärryksestä ja kaikista kivoista sanoista, mutta vaikka kuinka tahtoisin, olen tällä hetkellä itseni mielestä maailman surkein ihminen. En edes tiedä itkinkö kotiin päästyäni siitä kokeesta, muiden kivoista sanoista, vai omasta luovuttamisestani, kun en jäänytkään kouluun. Yritän selittää päässäni lähtemistäni itselleni, mutta silti sätin vain kuinka lähdin ja jätin kaiken taakse, yrittäen juosta ongelmieni luota pois.
Tajuan kyllä että tämä on osa perfektionistista parantumista, mutta yllätyksenä tuli kuinka voimakkain tuntein kaikki vyöryy päälle. Mie haluan tällä hetkellä elämässäni ensimmäistä kertaa parantua itseni takia, josta olen hiukan ylpeä, mutta parantuminen on vaan niin kauhean raskasta. Totta kai se on, muutenhan olisin tehnyt sen jo aikoja sitten, mutta pelkään vain että kaikki tämä käy lopulta liian raskaaksi. Ainakin kun joudun käymään parantumisen yksin läpi. Tarvitsisin oikeasti vain ihmisen, joka uskoisi minuun, kannustaisi ja saisi miut tuntemaan itseni tärkeäksi. Noista viimeinen olisi ehkä tärkeintä.
Mie tein sen taas tänään - yksi syy lisää vihata itseäni.
Ja yksi syy lisää miksi miun pitää parantua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti