Muistoja hiljaisista kesä illoista,
suudelmista auringonlaskuissa,
käsistä yhteen kietoutuneista,
samaan tahtiin hengittäessä.
Epätoivoiset katseet murheessa,
pelko toisesta sydämessä,
suojelessa toista omalla keholla,
kuuntelemassa asioita epätodellisia.
Hymyjä sinä tiettynä aamuna,
lahjojen valitsemisen riemua
ja sydämen täyttämää rakkautta
lämpimän elokuun sateessa.
Ja lopulta välittämättä muiden katseista,
maailman koostuen meistä kahdesta,
lumihiutaleiden tapaa tassien,
ja ne sanat hiljaa kuiskaten.
Tänään miun on pitänyt muistella ihan kauheasti menneisyyttä, menneisyyttä jota olen yrittänyt paeta viimeiset kolme viikkoa ja kaksi päivää. (Niinkö kauan?) Miut pakotettiin ajattelemaan ja antamaan niille ajatuksille valta päässäni ja käymään taas se kaikki läpi uudelleen ja uudelleen. Se toi ihan järkyttävästi tuskaa sisälleni, enkä edes ymmärrä miten mikään voi sattua näin. Mutta kai kaikkien pitää joskus tehdä niin?
Ensimmäiset muistot tulivat jo yöllä, kun näin taas kerran painajaista ex-tyttöystävästäni. Siinä hän oli ollut onnettomuudessa, jonka takia tämä ei pystynyt näkemään mitään ja joutui olemaan koko ajan pyörätuolissa ja ihmiset välttelivät häntä sen takia. Mie menin sitten sinne, koska olin huolissani ja halusin varmistaa tämän pärjäävän. Mutta ainoat sanat mitkä hän miulle sanoi olivat "Vaikka mie tappaisin kaikki maailman muut ihmiset ja olisin kuolemassa huomenna, mie en kaipaa siuta takaisin. Mene pois, kukaan ei tahdo siuta." Herättyäni itkin tuon tyhmän unen takia tunnin ja tahtomattani aloin uskomaan tuohon - varsinkin viimeiseen lauseeseen.
Seuraavat ajatukset jouduin kohtaamaan psykologin luona, sillä tämä pyysi miuta muistelemaan mennyttä aikaa ja vertaamaan sitä nykyiseen. Mikä on muuttunut ja mitä kaipaan. Tulin siihen tulokseen että kaipaan kaikkea. Puhuttiin myös polista ja kerroin oman näkemykseni miltä tuo koko sana miusta tuntuu - se tuntuu kuolemaakin vastenmielisemmältä, mutta tiedän tarvitsevan sitä ettei tuo toinen toteudu. Mutta mitä mie sitten teen, jos poli ei auta yhtään? Kenelle mie soitan yöllä, jos tulee taas pakottava tarve tehdä jotain lopullista? En mie voi soittaa kellekkään, ei kukaan vastaa, ei kukaan halua kuunnella.
Mie olen niin helvetin yksin.
Harkoissa meidän oli sitten tietenkin aivan pakko laulaa My heart will go on'nin ja You rase me up'in lisäksi Hetken tie on kevyt- kappaletta, johon liittyy mukavasti muistoja. Kuulostaa varmasti tyhmältä, mutta tavallaan pidän sitä minun ja ex- tyttöystäväni kappaleena, tai ainakin pidin joskus. Tietenkin aloin sitten itkemään keskellä kaikkea, esityskin menee varmasti hyvin ja niin. Muutenkin olin harkoissa kauhean yksin, kukaan ei puhunut miulle ja vainoharhaisissa, tyhmissä aivoissani luulen nyt että kaikki ihmiset vihaavat miuta. Kaiken kaikkaan siis todella hyvä päivä. Ja paskat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti