Sydämeni laulaa surullisia lauluja

Miten voit jaksaa
Miten voi nauraa vieläkin
Miten noin tyynenä, voi hyväksyä, sen totuuden
Olet niin kaunis
Olet niin rauhallinen
Olet niin lähellä, hetkeä
Jolloin viimeinen biisi pannaan pyörimään
Vielä on aikaa puhua

Niin, kuiskasit sanoja
Aikasi loppuu ennen talvea
Niin, uskon sinua
Aina ei kannata odottaa aamua
Olet tehnyt lähtöä
Olet saanut nähtyä
Pääset sateelta suojaan
Näin, muistan sinua
Lähtövalmiina

Miun romahdus tuli kenkäkaupassa ja maailman turhimmasta syystä. Ihastuin yksiin korollisiin, ruskeisiin maihareiden tapaisiin kenkiin, jotka oli kaikin puolin täydelliset. Paitsi ettei ne sitten istuneet kantapään kohdalta kovinkaan hyvin. Selittelin itselleni että kyllä se tästä, pohjalliset auttaa ja kun ne eivät sitten auttaneetkaan, hermostuin kauheasti. Häpeän niitä kyyneleitä jotka ilmestyi miun silmiin, vaikka vain osa ehtikin vieriä poskille ja se tunne oli niin ahdistava.. Hemmetti miten heikko olen.

Olen jotenkin aivan sekaisin ja kotiin päästyäni on tuntunut siltä että alkaisin itkemään joka ikisestä asiasta. Kuten esimerkiksi siitä painoin vahingossa väärän kappaleen soimaan. Herran jestas.. Nyt vaan kuuntelen kaikkia super surullisia ja masentavia kappaleita, sillä en kestä mitään iloista ja makaan sängyllä tuijottaen kattoon. Ainakin olin oikeassa että se romahdus oli tulossa sieltä.

Ainakiin, sain matikan kokeesta 8 ja ½. Olin kohtalaisen iloinen siitä vielä eilen.

Taivaankannen sirpaleita taskuissa

Koska olen utelias ihminen, jouduin taas siihen tilanteeseen jossa kuulee jotain mitä ei tarvitsisi tietää. Ja yhdeksässä kymmenestä tilanteesta se aiheuttaa vaan ahdistusta.. Mutta ei, en mie kai koskaan opi tai sitten vain elämä haluaa "vahvistaa" miuta. 

Joo, olisiko ollut toissa päivänä kun tuli taas tuollaisesta tilanteesta ihan hirveän ahdistunut olo ja vähään aikaan itkeskelinkin hiukan. Onneksi sain mentyä puhumaan yhdelle maailman ihanimmalle ihmiselle, joka sai miut paljon, paljon paremmalle mielelle (: Jotkut ihmiset vain ovat sellaisia, täydellisiä. Puhuttiin niitä näitä, kunnes mie taisin mainita kuinka kauhean ikävä miulla on sitä ja se kysyi milloin tulen Lappiin. Hämmennyin, heräsin taas todellisuuteen ja meni jonkin aikaa ennen kuin sain muotoiltua vastauksen - niinkin mahtava siitä tuli kuin "En mie oikeen." No mutta onneksi hän sai taas ajatukset muuhun ja ihan hyvä ilta siitä loppujen lopuksi tuli. Parempi kuin pitkiin aikoihin.

Saksa. Se lähestyy hurjan kovaa vauhtia ja miun innostus kasvaa vähintään yhtä nopeaan. Jotenkin kaikkea kivaa paljastuu tässä päivien vähetessä ja pääsen jopa kylpylään/hierontaan siellä, thankgod! Mie olen oikeastaan aika paljonkin velkaa äidille, siitä Italian matkasta, mutta taidan silti käyttää synttärirahani lähinnä Saksassa shoppailuun ja muuhun kivaan. Selvisinhän kuitenkin ensimmäisestä jaksosta ihan kunnialla, vaikka en kokeiden/kurssien arvosanoja vielä tiedäkkään. Piste miulle! Kaiken lisäksi, outoa mutta totta, en inhoakkaan nyt uutena tulevia fysiikkaa ja historiaa odotetun paljon ja läksytkin sujuu ihan hyvin. Tonniviisisatanenkin meni hyvin.. Outoa mutta en aio valittaa. Tulee se huonokin jakso sieltä vielä, toivottavasti ei vaan ihan heti (:

Sabotage

Punaista, niin hohtavan kirkasta

ja samalla tummempaa kuin veri.

Eikä pohjaa, niin kuvan kaunista

ole näkyvissä lailla ikuisuuden.

Ja niin heikkoa, mutta vahvaa,

on voima aivan välttämätön.

Sillä tärkeys sen sykkiessä,

on liiankin korvaamaton.

Tunnen oloni niin sekavaksi ja tavallaan kuitenkin normaaliksi, että hiukan huolestuttaa. Tiedän mie että miulla on luultavasti joku personallisuushäiriö ja tiedän että kaikki ongelmat on vain päänsisäisiä ja masennuksen aiheuttamia, mutta ahdistaa silti. Tarvitsen lääkkeitä, mutta kai miuta eniten pelottaa niiden tullessa, että jos miun oireet eivät menekkään pois. Ja pelkään, että jonkun mielestä mie olen hullu. Tai jotain. En mie ole, mie olen vain eksynyt. Tosi, tosi eksynyt.. Enkä ole saanut soitettua psykalle vieläkään. Saan tällä menolla lääkkeet vasta joulun aikaan ja en halua mennä yhdellekkään koeviikolle tällaisena. 

Je suis désolé pour tout

Minun täytyy pyytää anteeksi maailmalta,

joka on yrittänyt kaiken aikaan kasvattaa minua.

Enkä ole osannut iloita joka ikisestä päivästä,

jona vain hengitän ja elän matkaani terveenä.

Minä pyydän anteeksi vanhemmilta,

joilla on hyvin suuri pinna ja paljon rakkautta.

Sillä ilman sitä rakkautta, kodin lämpöä ja perhettä,

en olisi täällä muistelemassa eilistä.

Ja kaikken tärkeimpänä pyydän anteeksi sinulta,

kaikista niistä sanoista jotka jätin sanomatta.

Sekä niistä monista, monista kuluneista kuukausista,

jolloin olen vain itsekkäänä vihannut sinua, 

vaikka se ei ollutkaan vihaa, ainoastaan rakkautta.

Mie en jaksa enää sitä kaikkea tunnekuohua ja vihaa jota olen kantanut sisälläni aivan turhaan. Mie olen pahoillani, kun miulla kesti näin kauan tajuta se ja näin kauan ennen kuin osasin luopua niistä tunteista. Se ei ollut reilua teitä tai miuta kohtaan. Ja vaikka te ette sanoneetkaan tai vihjanneetkaan miulle, että nyt olisi aika lopettaa tuo kaikki negatiivisuus, niin miun keho kertoi sen miulla. Sekä myöhemmin mieli. Elämä on turhan lyhyt riitoihin. Ja omani on vielä useimpienkin elämää lyhyempi - tunnen sen vain täällä, jossa joskus oli sydän.

Mie myönnän sen nyt, mie rakastan vieläkin.

Ja kyllä, se sattuu kun sydän lyö ilman vastakaipua.

Mutta kyllä, mie olen hyvin, hyvin iloinen hänen puolesta.

Kipu

Tänään tulee näköjään monta postausta, mutten oikeastaan edes jaksa välittää moniko ihmistä tämänkin lukee. Saan tänne kirjoittamisesta kuitenkin hiukan helpostusta..

Etsin äsken runoja tuota runokirjaani varten kaikkialta mistä keksin ja löysinkin niitä ihan kivasti, kunnes jotenkin jäin vain lukemaan viime kesän kirjoituksiani. Olin silloin niin onnellinen, mutta ennen kaikkea rakastunut. Ja sitten mie tajusin ja se ajatus iski ilmat pihalle saaden miut vaan haukkomaan henkeä. Mie olen ihastunut. Tuo lause kuulostaa niin hiton tyhmältä jo omassa päässäni, että varmaan muidenkin, mutta niin.. En osaa kuvata sitä toisin.

Ihastumisen pitäisi olla iloinen asia, uuden alku ja vanhan hyvästeleminen, mutta ei se ole. Mie vannoin jo hupsusti ensimmäisen suhteeni jälkeen etten antaisi kenenkään satuttaa miuta uudelleen (silloin kun omasin vielä terveen itsesuojeluvaiston), mutta tietenkin siinä kävi toisin. Ja sitten lopussa taas samalla tavalla. Mutta nyt mie en suostu alistumaan typerien tunteideni valtaan ja tekemään ihastumiseni eteen mitään, sillä tiedän miten huonosti siinä kävisi. Tiedän ettei sitä toista henkilöä voisi kiinnostaa paskan vertaa mitä mie ajattelen. Mie en ole vain hänen tyyppiään. Eikä hänkään ole minun. Tai tähän asti luulin etten kiinnostu miespuolisista ihmisistä. Hitto.

Inhoan itseäni ihan hemmetisti ensinnäkin sen takia, että teen tästä näin suuren asian, mutta miuta ahdistaa vaan niin paljon. Toiseksi inhoan itseäni koska annoin hupsun sydämeni ihastua jälleen. Miksei omia tunteitaan vaan voisi hallita.. Tuntuu ihan siltä kuin sydämeni ympärille olisi muurattu betonista kuori, jota irrotetaan nyt yksi lohkeama kerrallaan. Ja miuta ahdistaa kun en voi puhua tästä kenenkään kanssa, se ahdistaa niin kauhean paljon..

Runokirja

Mie olen päättänyt kirjoittaa/koota runokirjan. En ole hetkeäkään kuvitellut että se julkaistaisiin tai mitään sen tapaista, mutta ajattelin vain että olisi kiva koota kaikki parhaat runoni yhteen ja lueskella niitä sitten. Saattaisin ehkä jopa antaa sen jollekkin luettavaksi alusta loppuun, että tämä voisi ymmärtää miuta hiukan paremmin.. Tosin oikeastaan en usko että parhaat ystäväni ymmärtäisivät mitä sanoillani tarkoitan, mutta ei se haittaa miuta. Kaikki ovat erilaisia.

En tiedä miksi halusin tämänkin tänne kertoa, mutta jotenkin oli pakko jakaa ajatus jollekkin muullekkin (: Kaipaan jotain pientä puuhasteltavaa (vaikka miun nyt pitäisikin keskittyä kokesiin), joten uskon tämän auttavan. Tosin arvioin että saisin etsittyä 125 runoa, joista noin 50 pitäisi valita, että en tiedä siitä pienestä projektista. Innoissani mie ainakin olen (:

Ps. Lainasin tänään viisi uutta runokirjaa kirjastosta. Jotenkin tunnen oloni vain paremmaksi, jos pystyn samaistumaan muiden kirjoittamiin runoihin - että joku muukin kokee näitä samoja tunteita. Runot.. Kiitos hänelle joka keksi kirjoittaa ensimmäisen!

Niin kaukana toisistaan

ja niin lähellä toisiaan

kulkevat yksinäiset,

etsivät sitä mitä yksinäiset

aina etsivät: sitä

joka häätää yksinäisyyden.

Eikä yksinäisyyttä häädä muu

kuin rakkaus.

Tommy Tabermann - Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen

Ps. Sillä kirjoittamattomalla runokirjalla on jo nimikin (: "Kahdeksan päivää eroa", ne ymmärtävät joiden tarvitsee ymmärtää.

When the Darkness Comes

Taskut täyttyvät harmailla kivillä,

joihin on kirjoitettu sanoja hiilillä,

sanoja, jotka aiheuttavat mustia unia

ja tuhoavat pastellisävyisiä toiveita.

Vaikka käden pehmeään upottaa,

ahdistusta syvältä ulos kurkottaa

ja vaikka onni riisuisi ryysyistä,

palaa liekki taas eilistä himmeänpänä.

Eikä Bach hyräile säveliä mielelle,

tai enkelit opasta oikealle väylälle,

ja yhä enemmän valloittaa musta jää,

tummimmat painajaiset herättää.

Niin kuolevat edessä kuolemattoman,

apua, viimeistä sinfoniaa hamuavan,

sanat jäätyvät polttavaksi tuhkaksi,

saaden ilman sakenevan,

öiseksi peloksi.

Mie en ole yhtään innoissani syksystä, joka tekee taas vuosittaista paluutaan luontoon ja miun sydämeen. Vaikka syksyllä kieltämättä onkin kaunista, kun puut saavat ruskan sävyt ja auringonlaskut muuttuvat yhä kirkkaammiksi, päivien käydessä lyhyemmiksi. Ja vaikka vietänkin silloin myös syntymäpäivääni, niin ei, syksy ei ole miuta varten. Se jäädyttää kylmällä ilmallaan ja pimeydellään miun vähäisetkin aurinkoiset hetkeni, sekä tuo aina lopulta mukanaan talven. Talvea inhoan vielä syksyä enemmän.

Mie taidan muuttua pienemmäksi päivien mukana, sillä yhä useampi asia tuottaa kauheasti ongelmia miulle ihan joka päivä. Kuvittelin kai että heikkenemiseni vaikuttaisi pelkästään tanssiin, sekä kaikkeen missä tarvitaan koordinaatiokykyä tai semmoisia, mutta kyllä se vie ilon kaikesta muustakin. En esimerkiksi vain pysty keskittymään matikan laskuihin, jotka käyvät vaikeammaksi kuin heprea tai lukemaan ajatuksella edes yhtä sivua. Se on turhauttavaa, sillä perfektionistina (ja ihmisenä) miun pitäisi pystyä kaikkeen tuollaiseen ja vaikka halua riittäisi, niin mieli ei pysy perässä. Stressaa kun kukaan ei ymmärrä miltä miusta tuntuu..

Jotain iloista viikonloppuna kuitenkin tapahtui, sillä taisin suurinpiirtein viiden tunnin ajan keskittyä täysin muuhun kuin pimeyteen. Kävin katsomassa perjantaina The Mortal Instruments'in City of Bonesin -elokuvan ja rakastin joka ikistä sekunttia siitä. (Jamie/Jace on kyllä aika valloittava..) Tykästyin siihen jopa niin paljon, että menin katsomaan sen uudestaan sunnuntaina ja ilokseni löysin paljon uusia oivalluksia elokuvasta. Elokuvien maailma on sitten ihmeellinen!

Minä näin unen, joka oli painajainen, jossa sinä kuolit ja lopulta kuolin minäkin. Se aiheutti odotettua enemmän tuskaa..