Punaista, niin hohtavan kirkasta
ja samalla tummempaa kuin veri.
Eikä pohjaa, niin kuvan kaunista
ole näkyvissä lailla ikuisuuden.
Ja niin heikkoa, mutta vahvaa,
on voima aivan välttämätön.
Sillä tärkeys sen sykkiessä,
on liiankin korvaamaton.
Tunnen oloni niin sekavaksi ja tavallaan kuitenkin normaaliksi, että hiukan huolestuttaa. Tiedän mie että miulla on luultavasti joku personallisuushäiriö ja tiedän että kaikki ongelmat on vain päänsisäisiä ja masennuksen aiheuttamia, mutta ahdistaa silti. Tarvitsen lääkkeitä, mutta kai miuta eniten pelottaa niiden tullessa, että jos miun oireet eivät menekkään pois. Ja pelkään, että jonkun mielestä mie olen hullu. Tai jotain. En mie ole, mie olen vain eksynyt. Tosi, tosi eksynyt.. Enkä ole saanut soitettua psykalle vieläkään. Saan tällä menolla lääkkeet vasta joulun aikaan ja en halua mennä yhdellekkään koeviikolle tällaisena.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti