Koko kesän aikana itkin ahdistuksesta tai pelosta niin harvoin, että pystyisin laskemaan ne yhteen sormilla ja varpailla. Ja vasta nyt tajuan miten onnellinen mie silloin olin, mie oikeasti olin onnellinen vaikka huonompiakin hetkiä mahtui mukaan. Mie oikeasti olen luullut monta vuotta, etten enää ikinä pysty kokemaan sitä tunnetta ja iloita niin paljon, mutta kyllä mie pystyn. Kiva tietää etten ole tunnevammainen. Se ei vaan ole kauhean kivaa, ettei miun ihanasta, sateenkaaren värisestä onnestani ole enää jäljellä mitään. Mie tajusin sen nyt, kun itken ensimmäistä kertaa koko kuukauden aikana ja niinkin tyhmästä syystä kuin sanakokeesta. Sanokaa vain että olen ihan hupsu ja ei millään sanakokeella ole väliä, mutta miulla 76 ruotsin sanaa on vaan aivan liian paljon ja tuntuu kuin en oppisi niitä millään. Mie en jaksa jatkaa lukiossa seuraavat kolme vuotta. En vaan jaksa.
"Äiti, missä mun koti on?" kysyi ruskeahiuksinen pikkupoika äidiltään, kun he kävelivät käsikädessä jalkakäytävää pitkin leikkikentälle. Äiti työnsi lastenvaunuja toisella kädellään ja katsoi ihmeissään poikaansa, joka mietti selkeästi vastausta kysymykseensä. "Tiedäthän sinä, ollaan juuri tulossa kodilta tänne leikkikentälle. Isi jäi kotiin meitä odottamaan" äiti vastasi ja hymyili rauhoittavasti samalla kun he saapuivat keinujen luokse. Poika kiipesi nopeasti toiseen keinuista ja potkaisi hiukan vaivalloisesti vauhtia ennen kuin alkoi kyselemään uudestaan. "Mutta äiti, minkä takia se on mun koti? Miksei vaikka Tuomaksen koti tai jonkun muun?" Äiti irrotti otteensa lastenvaunuista ja käveli pojan taakse antamaan tälle lisää vauhtia, josta poika riemastui ja alkoi kiljumaan innoissaan. "Se on sinun kotisi, koska siellä asuu ne ihmiset, joita sinä rakastat ja jotka rakastavat sinua. Koska siellä sinulla on hyvä olla ja siellä sinusta huolehditaan ja välitetään, vaikka mitä sattuisi" äiti yritti selittää pojalleen, mutta tämä näytti keskittyvän nyt enimmän keinumiseen kuin äitinsä vastaukseen. "Kaikilla pitäisi olla koti" poika kuitenkin vielä vastasi päättäväisen kuuloisena, ennen kuin irrotti otteensa ja nauraen hyppäsi heikalle leikkimään.
Kaunisteltu versio siitä, mitä kuulin ja näin kun käytin eilen vauvaani lenkillä. Mutta miulla ei sitten kai ole kotia, vaikka mie niin kovasti sitä tarvitsisin.. Kaikilla pitäisi olla koti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti