Minä luulin että olet kuollut,
mutta se et ollutkaan sinä,
vaan hän joka lensi taivaaseen,
aurinkoon tulta syöksevään.
Ja vaikka olenkin iloinen sinusta,
suren sitä etten koskaan, enää koskaan
tule näkemään häntä lähtenyttä,
jolla oli maailman kaunein hymy.
Niin minunkin tekisi mieli lentää,
sinne pilvelle lukemaan rakkaudesta,
runoja tunteiden vallakumouksista
ja vain olemaan hänen kanssaan.
Mutta olen luvannut jo toiselle,
joskus kauan sitten rakkaudessa,
etten saa koskaan tehdä sitä,
mitä virheeksi hän silloin kutsui.
I miss u..
Ihmisiä kuolee ihan kauhean paljon. Eikä sen jälkeen saa enää uutta yritystä ja silloin kaduttaa ja ihan helvetin paljon, jos tuhlannut elämänsä vain masenteluun ja yksinäisyyteen. Vaikka ymmärrän kyllä miksi ihmiset ovat masentuneita ja haluavat välillä olla yksin. Mie en kyllä haluaisi, mutta ainakin yritän hoitaa kumpaakin asiaa parempaan suuntaan. En tiedä mistä tämä koko kuolemajuttu sai alkunsa, ehkä siitä että menetin taas yhden tai siitä että olen vanhuksien seurassa ja tajusin, miten vähän aikaa heillä on enää elää. Tai oikeastaan miten vähän aikaa meillä kaikilla on aikaa elää.
En pysty syyttämään niitä jotka tekevät itsemurhan, jos heillä menee huonosti tai miksi joku vaikeasti sairastunut haluaa vain kivun loppuvan, mutta miun itseni pitäisi ainakin alkaa elämään enemmän. Ja mie olen luvannut itselleni yrittää parhaani ja varmasti yritänkin, mutta olen myös tajunnut sen että haluan onnea niin kovin, että vihdoin suostuin päässäni ajatuselle lääkkeet. Lupaan alkaa napsimaan aamuin illoin pillereitä, jos miun iloisuuteni vaatii sitä ja yhden Erikan blogista lainaten: "Ei herrajumala mua" kuinka itsepäinen olen tähän asti ollut. Mie vain haluan olla yhtä onnellinen kuin muutkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti