Can't hold us - Welcome summer!

Opiskelija, se kai mie nyt olen. Tai ehkä virallisesti vasta 13.6 kun saan kuulla päässeeni hakemaani lukioon, mutta kuitenkin. Vihdoin ja viimein pääsin siis peruskoulusta, onnellisena ja helpottuneena vaikken vielä sitä olekkaan käsittänyt. Miulla kestää aina kauhean kauan tajuta kesäloman alkaneen, mutta kyllä se siitä - yöt valvoen, päivät nukkuen ja illat rannalla maateen. Ja pitäisi sitä töissäkin muutama viikko käydä, että saan maksettua Italian ja Saksan matkani, jotka molemmat odottavat vielä tänä vuonna. Work hard, play hard niin kuin sanotaan (:

Kun astelin muiden ysien mukana juhlasaliin, kaikkien tuijottaessa hiukan vaivaannuttavasti tai opettajien kuoron laulaessa meille yseille hyvästilaulun, joka oli oikeastaan aika söpö, niin ei miuta jotenkin vaan itkettänyt. Kaikki ympärillä tihrustivat jotain ja jotkut päättivät pistää kunnon shown pystyyn vuolaalla itkulla, joka ei siis miuta haittaa mutten saanut puserrettua edes yhtä kyyneltä poskelle. Kai se tarkoittaa etten tule kaipaamaan yläasteelle, tai sitten olen vain tunnevammainen? Eipä ainakaan meikit levinneet mihinkään, jos hyviä puolia aletaan miettimään.

Miun kesälomaksi on harvinaisen vähän suunnitelmia ja oikeastaan ne kaikki vähäiset sijoittuvat heinäkuulle, eikä kesäkuussa ole mitään. Heinäkuussakin on vain Kuopioon matkustaminen, serkun rippijuhlissa käyminen, Italian matka ja mummon synttärijuhlat. Toisaalta olen ihan iloinen etten ainakaan hukuta itseäni suunnitelmiin ja kaikkeen tekemiseen (: Ehkä saan elämääni vähän parempaan suuntaan tai ainakin sen verran että jaksan aloittaa lukion ja työn teon taas syksyllä.

Vähän aiheesta poiketen mutta kuitenkin kun kävin tiistaina polilla, niin alkoi menemään taas kauhean huonosti sielläkin. Olin jo oppinut avautumaan hiukan enemmän ja pystyin esimerkiksi myöntämään perheeni ongelmia, mutta sitten se nainen sanoi käynnin lopulla, ettei hän tiedä voinko käydä siellä enää jos en kutsu vanhempiani sinne. Paskat. En yhtään ymmärrä miksi se olisi niin tärkeää ja vaikka miten käykään, niin en mie pysty siihen. Pelko ja itsetunto ei anna vaan periksi. Joten saapa nähdä loppuuko sekin apu siihen ja jään yksin tuijottamaan tähtiin pimessä vai antaako ne sitten vuorostaan periksi. Mie oikeasti tarvitsisin sitä..

Muttamutta hyvää kesää kaikille ja toivottavasti saitte (tai ne jotka saivat) hyvät todistukset ja voitte olla ylpeitä itsestänne (: Mie olen ihan kohtuullisen onnellinen omastani, vaikka iloisempikin voisi olla ja harmittelen vähän sitä - stipendi sai kuitenkin hetkeksi aika leveän hymyn kasvoille!