Mihin katosivat ne sanat
jotka lausuttiin hädässä toiselle
ja ne "rikkoutumattomat" lupaukset,
joiden piti muuttaa maailmaa.
Miksi löydän ystävänkorun nurkasta,
yhteiset muistot pölyisinä laatikoista,
rakkaiden kuvia peitettynä muilla
joilla ei ole oikeasti merkitystä.
Miten monta onkaan lähtenyt
ja kääntänyt selkänsä kasvoille,
joiden ihminen on jäänyt odottamaan
sitä luvattua apua ja ymmärrystä hädässä.
Eikä loppujen lopuksi kukaan palannut
takaisin auttamaan kun sitä tarvitaan,
mikä aivan rehellisesti sanottuna
vain helvetisti suututtaa.
Ja niin sitä vain huomaa
olevansa helposti korvattu uusilla,
joista tulee hetkessä tärkeämpiä
kuin sinä ikinä osasit olla.
En omista tuota erityisesti kenellekkään, enkä ole syyttämässä ketään, mutta rehellisesti tekee niin pahaa tajuta miten helposti ihminen korvataan toisella. Se saa tuntemaan itsensä kauhean arvottomaksi ja ajattelemaan, että miksi sitä edes yrittää jos sinut voidaan kuitenkin paikata jollain muulla. Sinut, joka on yrittänyt parhaansa, kestänyt huonot päivät, kuunnellut murheet, silittänyt uneen ja koittanut auttaa aina kuin siihen on ollut mahdollisuus. Ja silti niin monet vain lähtevät taakseen katsomatta. Tällä hetkellä on niin helvetin kova vitutus että haluaisin vain huutaa koko maailmalle ja kysyä, että ansaitsenko mie oikeasti tämän? Eikö ihmiset ymmärrä arvostaa apua vai unohtuuko se kaikki niin nopeasti, ettei loppujen lopuksi huomenna toisen mielipiteillä ole enää väliä. Joka kerta kun olen herännyt jonkun viestiin tai soittoon kello neljän aikaan ja yrittänyt rauhoitella - tai jättänyt menemättä jonnekkin siksi että voin vain mennä ja halata toista, sanoen että mie olen tässä - eikö niillä oikeasti ole merkitystä? Ja jos on, niin miksei sitä osoiteta toisille sanoilla tai teoilla? Miksi lupaukset rikotaan niin kylmän rauhallisesti, vaikka ne sentään olivat lupauksia?
Oh now I hate, I hate so fuckin' much.. That's what you want, right?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti