Kun enkelit katsovat muualle

Täällä taas. En halua edes laskea kuinka monta päivää viime postauksesta on kulunut, mutta yritän taas palata arkeen ja kirjoitella tänne hiukan useammin. Joululoma on ohi (valitettavasti) ja taas yksi ihana viikko tyttöystäväni kanssa on kulunut. Jostain syystä viime postauksen jälkeen on tapahtunut kauheasti ja osa uusista asioista on ollut yllättävänkin positiivisia. Jotkut päivät vaan ovat välillä huonompia kuin toiset, eikä tuo varmaan koskaan muutu mihinkään.

Haluan uskoa ja oikeastaan uskonkin että meillä menee tyttöni kanssa paremmin ja olen suunnattoman onnellinen siitä. Tietenkin kaikki voi taas kaatua yhdestä sanasta ja yhtäkkiä huomaan olevani taas samassa tilanteessa kuin ennenkin, mutta uusi positiivisempi minä koittaa olla huolehtimatta liikaa. Toinen asia joka on yllättänyt iloisesti minut on äitini, jolle viime lauantaina annoin kirjeen, jossa selitin masennuksesta ja kaikesta sellaisesta. Hän otti asian kohtalaisen hyvin, tai no erinomaisesti, vaikka kyllä muutoksen silti huomaa. Olisi kai liian mahdotonta odottaa, että hän käyttäytyisi samalla tavalla kuin ennenkin, kun tyttärensä on juuri myöntänyt viiltelevänsä ja olevansa masentunut.
Silti on hetkiä kun kadun kertomista.

En tiedä ovatko nämä seuraavat positiivia asioita, mutta ainakin uusia ja ehkä siksi vielä pelottavia. Ensimmäinen psykologi kerta lähestyy, (vaikka en ole vielä saanutkaan kutsua hänen luokseen, jota ihmettelen suuresti, sillä toivoin pääseväni sinne mahdollisimman pian) ja stressaan tuota aikalailla. Pelkään vain että petän minulle tärkeitä ihmisiä, joille olen luvannut käydä siellä ja koska vahvan persoonani takia en tule läheskään kaikkian kanssa toimeen, voi käynnit loppua lyhyeen. Aika tyhmää ajatella tuollaisia, tiedän. Mutta jostain syystä en ole vielä saanut hyväksyttyä ajatusta Polista, enkä edes tiedä mikä ajatuksessa niin paljon pelottaa tai on niin negatiivista. Pitää sitäkin nyt katsoa.

Ja loppuun vielä yksi uusi asia, joka ei ole toisaalta niin uusi: olen luvannut itselleni että muutan perfektionistiani parempaan suuntaan. Heräsin ehkä siinä vaiheessa, kun tyttöni sanoi että Kuolen lukiossa, jos en parannu tuosta ennen sitä. Ja sain myös kuulla että ahdistan häntä stressatessani aikalailla. Joten tässä nyt ollaan ja koitetaan parantua. Vaikeaa..